Käännetään rautalangasta -podcast, 18. jakso: Rinnakkaiskielisyys yhteiskunnassa

Julkaistu 31.1.2025

Haastattelu: toimittaja Juha Roiha

Puhujat: Helsingin yliopiston yliopistonlehtori Johanna Komppa ja Tampereen yliopiston yliopistonlehtori Anu Viljanmaa

Tuotanto: SKTL:n viestintäasiantuntija Maarit Laitinen

Käsikirjoitus: Tuija Kinnunen, Johanna Komppa, Maarit Laitinen, Esa Penttilä, Eliisa Pitkäsalo, Juha Roiha, Lena Segler-Heikkiä, Kristiina Taivalkoski-Shilov ja Anu Viljanmaa

Useiden kielten samanaikainen käyttö, eli rinnakkaiskielisyys, on yhä tärkeämpi osa monikielistä suomalaista yhteiskuntaa ja työelämää. Mutta millaisia mahdollisuuksia ja haasteita tämä tuo mukanaan? Miten englannin kielen asema lingua francana vaikuttaa muihin kieliin ja niiden käyttöön Suomessa? Entä miten kieli- ja käännösteknologia muovaavat rinnakkaiskielisyyden tulevaisuutta? Vanhempi yliopistonlehtori Johanna Komppa Helsingin yliopistosta ja yliopistonlehtori Anu Viljanmaa Tampereen yliopistosta avaavat aihetta tutkimuksen ja käytännön kokemuksen kautta.

[Kesto 35 min]

Litterointi:

[tunnusmusiikki]

Juha Roiha: Tervetuloa Käännetään rautalangasta -podcastiin. Vuoden ensimmäisessä jaksossa puhutaan rinnakkaiskielisyydestä, useamman kielen käyttämisestä erilaisissa tilanteissa. Minulla on täällä vieraana vanhempi yliopistolehtori, FT, Johanna Komppa Helsingin yliopistosta.

Johanna Komppa: Hyvää iltapäivää.

Juha: Ja Anu Viljanmaa, yliopistolehtori, FT, Tampereen yliopistosta.

Anu Viljanmaa: Oikein hyvää iltapäivää.

Juha: Minä olen Juha Roiha, ja lähdemme alkuun määrittelyllä. Rinnakkaiskielisyys – mitä se on ja miten sitä tutkitaan? Jos katsotaan termipankista, niin rinnakkaiskielisyys on ”useiden kielten samanaikaista käyttämistä yhdellä tai useammalla kielenkäytön alueella”. Anu ja Johanna, avataan tätä nyt vähän enemmän, koska [tämä] määritelmä on [sellainen], että kun se kerran termipankista luetaan, niin se on termipankkiterminologiaa. Mitä tuo tarkoittaa?

Johanna: [Termipankin määritelmää] voisi täydentää. Hyvähän se tietysti se määrittely siellä termipankissa on, mutta [rinnakkaiskielisyyteen] liittyy tietoisuus. [Rinnakkaiskielisyys] on tietoista monikielisyyttä ja kielten käyttöä. Se ei ole vain satunnaista, vaan on tiedossa, että on useampia kieliä ja että niitä [voidaan käyttää samanaikaisesti] eri tilanteissa, ehkä riippuen vähän puhujien kielitaidosta, ja ihmiset joko ymmärtävät [puhuttuja] kieliä tai sitten vähän [puhuvat niitä] eri kielitaitotasoilla.

Anu: Voi toki myös olla, että [rinnakkaiskielisyyttä] on huomioitu jo siinä vaiheessa, kun järjestää jotain tilaisuuksia, vaikkapa on otettu huomioon jo, että on useampia kieliä, joita sovitaan yhteisesti käytettävän.

Juha: Täytyy teistä kertoa vielä sen verran, ennen kuin edetään yhteiskunnalliseen puoleen, että Johanna Komppa on osallistunut vuonna 2023 ilmestyneen Monikielisen työyhteisön oppaan kirjoittamiseen, ja Anu Viljanmaa on taas pitkään järjestänyt Tampereen yliopiston tiedekuntien työmaakokousten tulkkausta.

Tiedekuntakokouksia on tulkattu myös Helsingin yliopistossa, mutta [nyt keskustelemme yhteiskunnallisesta näkökulmasta, joka on] tässä [merkittävä tekijä]. [Mitä kielikäytänteitä] tulisi [olla] monikielisessä yhteiskunnassa? Tiedän, että tämä on aika laaja kysymys, mutta jostain [täytyy] aloittaa.

Johanna: Ensin täytyy vähän ajatella sitä, että puhutaan monista kielistä ja kielten asemasta - suomi, ruotsi, englanti - ja että mikä kieli menee toisen [edelle] tai mikä on [tärkeämpi kieli, mutta] tämmöisessä rinnakkaiskielisessä tapauksessa lähdetään enemmän toiminnasta ja yhteisön jäsenten tarpeesta toimia ja ilmaista itseään.

Voi myös ajatella, että on tilanteita, joissa toimitaan vain [vaikkapa] englanniksi. Meillä on esimerkiksi semmoisia työyhteisöjä, joissa englannin kielen käyttäminen on luontaista, koska työyhteisö on kansainvälinen, mutta silloinkin työyhteisön jäsenillä voi olla tarpeita puhua tai oppia kansalliskieliä sen takia, että he haluavat asua Suomessa ja osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan.

[Lisäksi] meillä on sellaisia työyhteisöjä, puhun tavallaan työyhteisöjen kautta, joissa yhteisön toimintakieli on suomi tai ruotsi. [Tässä tapauksessa] taas se, miten yhteisössä voidaan tukea [sellaisten työntekijöiden] kielenkäyttöä, joiden kielitaito vasta kehittyy tai jotka tarvitsevat [välillä avuksi esimerkiksi englantia].  

[Voidaan ajatella, että kun] tällaisissa yhteisöissä ollaan tietoisia siitä, että meillä on erilaisia kielitaitoja ja erilaisia tarpeita käyttää eri kieliä eri tilanteissa, voidaan puhua monikielisestä toiminnasta ilman, että arvotetaan, mikä kieli on parempi tai huonompi. 

Juha: Tämä voi johtaa myös [tilanteeseen, jossa on esimerkiksi] yksi ihminen, joka ei puhu suomea, ja kuusi[, jotka puhuvat siksi] itselleen vierasta kieltä ja [se] yksi [voi puhua sellaista] kieltä, jota osaa [hyvin]. [Eikö tämä ole] valmiiksi epätasa-arvoinen tilanne?

Johanna: Tuohon ehkä voisi vastata, tai ajatella [tuota] siltäkin kannalta, että onko yhteinen ymmärrys, tai onko edes keskusteltu, että jos tulee [työyhteisöön] ihminen, joka ei osaa suomea, [vaihdetaan englantiin - tämä on monesti esillä mediassa]. Onko häneltä kysytty, että haluaako hän [tehtävän] näin?

Tämmöisessäkin tilanteessa voi olla vaikea nostaa kissa pöydälle ja ottaa [puheeksi], että millä kielillä toimitaan. Onko [esimerkiksi] OK, [jos on] henkilö, joka ymmärtää suomea, mutta [osaa puhua luontevammin englantia] tai toisin päin, [että tilanteesta tehdään monikielinen]?

Anu: Mielestäni juuri [tämä], minkä nostit esille, on [tärkeää]: me emme saa olettaa liian helposti ja lähteä vaihtamaan kieltä sen takia, että toinen ei ymmärrä, tai [olettaa], että hän ei ymmärrä suomea, ja hänelle sopii, että kaikki vaihtaa hänen takiansa. [Tämä] voi olla hänelle hyvin vastenmielinen tai vaikealta tuntuva tilanne, kun hän näkee, että muut ehkä vähän takeltelevat ja kärsivät, [koska he eivät] pysty käsittelemään asiaa hyvin tai tuomaan sitä esille.  

Muitakin vaihtoehtoja voi olla ja minun mielestäni on hirveän hyvä, että niistä voidaan keskustella ja ne ylipäätään tiedostetaan.  

Tampereen yliopiston joulukuussa hyväksytyt kieliperiaatteet ovat yksi osoitus siitä, että pitkäjänteisellä työllä voidaan päästä siihen, että tiedostetaan näitä asioita. Tiedän, että Helsingin yliopistossa on ollut kieliperiaatteet jo aikaisemmin [käytössä].

Meillä työ aloitettiin alun perin 2019, kun fuusioituivat Tampereen yliopisto ja Tampereen teknillinen yliopisto. Silloin jo meidän tiedekunnassamme, Tampereen yliopiston informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnassa, lähdettiin näitä pohtimaan, mutta vasta 2021 aloitettiin varsinainen kieliperiaatetyöskentely, ja joulukuussa 2024 oli kieliperiaatteet hyväksytty.

Vaatii [siis] pitkää työstöä, että keskustellaan siitä, mitä halutaan. [Kieliperiaatteissakin] todetaan, että meillä on suomenkielinen yliopisto mutta monikielinen, kansainvälinen työyhteisö eikä niiden tarvitse olla ristiriidassa keskenään. [Tietynlainen] tietoisuuden nostaminen [kieliperiaatteiden tarpeesta on tärkeää], jotta se voidaan ottaa keskusteluun ja sopia, mitä halutaan juuri tässä tilanteessa tehdä.

Juha: Me suomenkieliset saattaisimme ymmärtää tämän esimerkin aika hyvin sen kautta, että suomenruotsalaiset ovat kiusallisia, koska he tuppaavat puhumaan suomea aina. Minä olen esimerkiksi ollut läsnä, sekä Turussa että Helsingissä, tieteellisissä yhteisöissä, joissa kaikki muut ovat ruotsinkielisiä äidinkieleltään ja minä olen suomenkielinen, ja keskustelukieli on suomi. Tunteet, joita esimerkiksi [minulla syntyy näistä tilanteista], ovat kahtalaisia: a) kiva, että he ottavat [minut] huomioon, b) pitävätkö he minua niin yksinkertaisena, että he eivät voi puhua minulle ruotsia? Nämä molemmat tunteet ovat esillä.

Johanna: [Tunteet] voivat olla hyvin ristiriitaisia. Sekin tiedetään, että moni kuitenkin haluaa oppia paikallisen yhteisön kieltä, vaikka vähänkin, tai päästä sitäkin kautta yhteisöön ja yhteiskuntaan mukaan. [Tämä ei kuitenkaan] ole helppoa, koska on taas kognitiivisesti haastavaa, että toinen puhuu englantia ja toinen puhuu suomea. [Kuitenkin] ehkä se voisi tehdä meille hyvää.

Anu: [Rinnakkaiskielisyydessä] varmasti on myös oppimista. Tunnistan [itsessäni], että minulle on helpompi lähteä vaihtamaan kieltä ja olla huomaavainen. Se, että huomaa, että [uusi kollega] haluaa oppia suomea, ja muistaa, että "OK, nyt minä puhun vain hieman ehkä hitaammin ja yksinkertaisemmin", itse asiassa on palvelus hänelle ja hän toivoo sitä.

Toki ei välttämättä joka tilanteessa, joissain tilanteissa vaihdetaan taas sitten toiseen kieleen, saksaan tai englantiin ja näin päin pois. [Suomen puhuminen sitä oppivalle kollegalle] on vaikea ehkä [minullekin].

Juha: [Samalla] täytyy ottaa [esille], ja monet käyttävät myös esimerkkinä, englantiin päin siirtymisessä, englannin kielen ylivaltaa. Mitä suomen kielelle tapahtuu? Mihin suomen kieli nyt unohdetaan? Onko suomen kieli alisteisessa asemassa verrattuna esimerkiksi englannin kieleen?

Anu: Riippuu varmaan yhteydestä, josta puhutaan. Jos ajatellaan kansainvälistä tutkimusjulkaisua esimerkiksi, useimmiten ne kirjoitetaan englanniksi ja siinä englanti on [kieli], joka tavoittaa ehkä suurimman yleisön. Toisaalta kyllä meillä on suomenkielinen yliopisto, [jossa käytetään] suomen kieltä ja tarjotaan suomen kielen opetusta myös henkilökunnalle.

[Tarjoamme] myös opetushenkilökunnalle tukea kohdistaa ja muodostaa oman opetuksen sisällön kielitaso sellaiseksi, että myös suomea ei äidinkielenään puhuvat opiskelijat voivat osallistua [opetukseen].

Kyllä sellainen tiedostamisen taso varmaan pikkuhiljaa vahvistuu. Me voimme tukea suomea ja [kannustaa] muita oppimaan suomea ja olla ylpeitä, että suomi on edelleen vahvana kielenä [käytössä]. Tosiasia on [kuitenkin], että kansainvälisesti ei [suomeksi] tutkimustuloksia saa julkaista, tai voi julkaista, mutta ne eivät saavuta suurta yleisöä.

Juha: Miten Tampereen yliopistossa kieliperiaatteet, [jotka teillä ovat käytössä] ja tulkkauksen käyttö isoissa tiedekunnissa ja henkilöstökokouksissa [ovat toteutuneet]? Onko [sujunut] ongelmitta, kun olette sopineet [asioista], vai onko siitä huolimatta [herännyt epäilys], että ”hetkinen, missä mennään”?

Anu: Täytyy itse asiassa sanoa tähän näin, että kun 2019 meidän tiedekuntamme muodostui, niin hauska juttu oli se, että me totesimme, että meillä on ensimmäinen iso kokous [ja kysyimme], millä kielellä puhutaan. ”Niin kuin ennenkin” oli vastaus. Yksiköittäin käytiin läpi, [mitä kieliä niissä puhutaan, ja] osalla yksiköistä tietenkin englanti on yhteinen kieli ja osalla ilman muuta suomi.

[Saamassamme vastauksessa] oli jo odotus, että ”niin kuin ennen” olisi sama kaikilla, mutta eipä ollutkaan. Alussa käytiin kaksikielisesti kaikki samat sisällöt. Yhden kerran käytiin toistaen, [mikä] vie tuplaten aikaa, ja todettiin, että ei tämä toimi. Silloin meillä tuli niin sanottu ”fleksikielisyyden” periaate käyttöön, eli jokainen puhui englantia tai suomea riippuen siitä, mikä itselle oli helpompi [milläkin] kielellä ilmaista.

Tämä toimi meillä varsin hyvin, mutta huhtikuussa 2021 aloitettiin simultaanitulkkaukset etänä, opiskelijoiden tulkkausharjoitteluina. Se sai kyllä heti sellaisen vastaanoton, että ”koska on seuraavat, kai se tulkkaus tulee taas?”.

[Tulkkaus] helpotti [kokousten etenemistä]. Vaikka [tulkkaamassa] on opiskelijat, joilta ei voi vaatia täydellistä kattavuutta kaikessa, [tulkkaus] on [lisännyt paljon] osallisuutta [ja olemme saaneet hyvää palautetta]. [Osallistujista on hienoa, että] voi seurata mukana ja voi kommentoida englanniksi, joka tulkataan taas vuorostaan suomeksi. [Tämä ratkaisu] on toiminut varsin hyvin.

Juha: Johanna, millaisia tilanteita sinulla on tullut [monikielisessä yhteisössä] tai [Monikielisen työyhteisön opasta] kirjoittaessa esille ja vastaan? Tilanteet voivat olla, jos kuvaisin omia tunteitani tämmöisessä tilanteessa, aika monisisältöisiä ja moniulotteisia. [Tilanne voi herättää] molemminpuolista kiusaantuneisuutta tai ilahdusta.

Johanna: Tuohon ehkä voisi kuvailla, että kun monikielisyys, tai puhun kehittyvällä suomen kielen taidolla työskentelevien –

Juha: Tuo on hieno sana, ”kehittyvä suomen kielen taito”.

Johanna: Niin, kielen taito kehittyy [työssä]. [Kyseinen] ihminen on yleensä ammattilainen, kielen oppiminen ei häntä määritä, vaan hän on ammattilainen ja hänen kielitaitonsa kyllä kehittyy työssä.

Ilahduttavia kokemuksia on tullut työyhteisöistä, joissa on todennäköisesti työvoimatarve ja on tunnistettu jo alkuvaiheessa, että täällä voi tehdä työtä kehittyvällä kielitaidolla, eli ei tarvita niin sanottua sujuvaa tai täydellistä suomea, miten sitä milloinkin kuvaillaan, että ”meille voi työllistyä vain ultimatum-kielitaidolla”.

He ovat huomanneet, että työtä voi tehdä ja asiat sujuvat, vaikka puheesta tai kirjoituksesta huomaisi, että nyt ei olla vahvimmalla kielellä liikenteessä, [eivätkä he] määrity vain kielen kautta, vaan he ovat ammattilaisia ja osaavat paljon asioita. [Tällöin] myös työyhteisöön on tullut sellainen [asenne], että kun nähdään, että ihmiset haluavat oppia, sitä halutaan myös tukea. [Tähän] on kehitelty erilaisia ratkaisuja.

On ollut kielityöpajoja, [joissa harjoitellaan] tietynlaisia sovittuja tilanteita työyhteisössä ja kollegat ovat apuna kielen oppimisessa, eikä paikalla ole kielen opettajaa. Nämä eivät ole siis opetustilanteita, vaan [työpajaan] tullaan kieli-, sanasto- tai vielä [laaja-alaisempien] kysymysten kanssa, esimerkiksi että miten työyhteisössä toimitaan jossain tilanteessa tai miten kuulostetaan uskottavalta puhelussa asiakkaan kanssa, minkä jälkeen kollegojen kesken harjoitellaan ja simuloidaan näitä tilanteita. Ne voivat olla myös sanastokysymyksiä. Tämä ei ole edes mikään kovin kallis toimintatapa, se vain vaatii vähän erilaista rytmittämistä työyhteisöltä.

On ollut myös sellaista, että työntekijälle on nimetty mentori tai kummi, jolle on vähän resursoitu aikaa, että häneltä saa mennä kysymään. Monesti tämmöisissä tilanteissa kehittyvällä kielitaidolla toimiville voi tulla sellainen [tunne], ettei uskalla mennä häiritsemään tai kuormittaa toisen aikaa. Mutta sitten, kun [tästä] on puhuttu ja sovittu, ei tarvitse odottaa, sitten on helpompi mennä kysymään, ja se taas vie siinä hetkessä eteenpäin ja kielitaito kehittyy. Nämä eivät ole hirveän kummallisia juttuja sitten kuitenkaan, eivätkä vaadi hirveästi resursseja, ehkä enemmän tahtoa.

Juha: Tuo [olettaminen], josta [puhuit] monta kertaa, on ehkä vaarallisinta, mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä, että olettaa, että toinen olettaa jotakin, ja toinen olettaa-

Johanna: Olettaa. Kaikki olettaa. [nauraa]

Juha: Kaikki olettaa, eikä kukaan enää ymmärrä, missä pitää olettaa ja missä ollaan.

Johanna: Joo.

Anu: Mm-hm. Ja pahimmassa tapauksessa se jatkuu kovinkin pitkään, tilanne eskaloituu vain pahemmaksi.

Johanna: Kyllä.

Anu: Toinen taas on se, että joskus on jotain sovittu, se on kiveen hakattua ja aina näin. Yhtä lailla siinä [on tärkeää] herkällä korvalla kuunteleminen, että tänään on eri tilanne. Yhtä lailla silloin puheeksi ottaminen [on tärkeää], että ”nyt haluaisinkin puhua kanssasi tätä kieltä, koska on tämä”, tai ”voinko kysyä, vaikka puhuttiin viimeksi näin ja näin”.

Johanna: Kyllä.

Juha: Niin, ja missä yhteydessä esimerkiksi tulkin tarve on, ja missä ei. Jos nyt ymmärsin oikein, tulkkia tarvitaan siinä yhteydessä, kun pitää välittää täsmällistä tietoa. Vaikka terminologia on hallinnassa, niin täsmällinen tieto, jonka poikkeaminen saattaa johtaa vaikka minkälaisiin katastrofaalisiin seurauksiin, on hyvä. Myös tunteiden välittäminen on toinen [tärkeä] juttu varmasti. Minkälaista palautetta on tullut esimerkiksi tulkkien käyttämisestä? Sinähän, Anu, viittasitkin siihen, että kaikki on tykännyt, ja koska sitä saa tulkkausta lisää.

Anu: Toki varmasti pitäisi lähteä myös itse kyselemään taas, onko jotain erityistä. Yksi asia, jonka nostaisin esille, on, että tulkit valmistautuvat yleensä tehtäväänsä. Jos he vain saavat valmistautumismateriaalin, helpottuu valmistautuminen. Se, että puhuja muistaa, että hänen puheensa tulkataan, saattaa jo itsessään johtaa siihen, että hän ehkä jonkin aikaa muistaa puhua vähän hitaammin ja selkeämmin ja muodostaa ajatuksensa ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi.

Näkisin, että kun usein erilaisissa kokouksissa voi olla, että kalvossa lukee [tietoa] ja on aika pitkiä ja tiiviitä informaatiolla täytettyjä PowerPoint-esityksiä, joita sitten kauhealla vauhdilla käydään läpi, koska ne pitää esitellä ja käydä läpi, niin puhujaakin voisi auttaa, että he tiedostavat sen, että tämä myös tulkataan. Jos puhe on tulkattavissa, se on yleensä myös tavalliselle yleisölle suoraan kuultuna helpommin ymmärrettävä ja sisäistettävä puhe, kuin kalvosulkeispuhe, joka tykitetään. Toki niitäkin meidän opiskelijat ovat päässeet tulkkaamaan ja kokeilemaan. Se on omanlaisensa maailma.

Johanna: Onnistuu sekin.

Juha: Se on varmasti nimenomaan omanlaisensa maailma, ja tässä jälleen kerran palataan siihen, että se täytyy sopia ja joka kerta täytyy sopia, mikä on kieli ja mikä on tapa, jolla asia hoidetaan.

Johanna: Joo, ja päivät on myös erilaisia. Se, mitä jaksaa, ja millä kielellä jaksaa toimia. Joskus, kun on hyvä draivi, vähän huonommallakin kielitaidolla jaksaa tsempata, mutta sitten, kun on taas väsynyt, niin mieluummin ottaa käyttöön jonkun vahvemman kielen ja päästää itsensä vähän helpommalla. Juuri niin kuin sanoit, Anu, tuossa, täytyy pystyä myös joustavasti vaihtamaan sopimusta, jos on jotain sovittu.

Anu: Juuri niin [kannattaa tehdä], että jos on jokin vaikea asia, niin sen selitän tällä kielellä, koska tämä on muutenkin jo niin vaikeasti hahmotettavissa.

Juha: Silloin se tulee myös ymmärrettäväksi vastaanottavalle osapuolelle, että hän ei ole alisteisessa asemassa, ja halutaan vain, että hän ymmärtää.

Johanna: Voi ajatella rinnakkaiskielisyyttä vielä siltä kannalta, omassa puheessakin, että tämän osaan sanoa parhaiten vahvimmalla kielellä ja voin sen jälkeen yrittää kääntää. Jos hyvin käy, vastapuoli pystyy paremmin ymmärtämään [asian] minun vahvemmalla kielellä tuotettuna, vaikka se olisi hänelle vain toinen kieli.

Anu: Kyllä, ja tunteet esimerkiksi on vahvemmalla kielellä helpoin välittää. Jos on vaikkapa vaikea asia, joka pitää ottaa puheeksi, niin se voi olla helpompi yrittää saada empatia, äänensävyt ja muut sillä omalla vahvimmalla kielellä esille siten, että toinen, vaikka se ei ole taas hänen vahvin kielensä, kuitenkin ymmärtää ja saa [tunteet ja sävyn] aistittua.

Juha: Tämä varmasti on tuttua jokaiselle, joka on joskus jossain ulkomailla yrittänyt, sanotaan nyt esimerkiksi Thaimaassa tai Kiinassa, selittää ihmiselle, joka ei ymmärrä mitään muuta, kuin puhumaansa kieltä, huonolla tai vähän paremmalla englannilla jotakin. Esimerkiksi olen huomannut, että sanon [jotain] suomeksi, toinen ei ymmärrä sanaakaan, mutta hän ymmärtää, mitä tarkoitan, koska äänenpainoni ja tapa puhua, miten osoitan ja olen, kertoo tavallaan sisällön jo valmiiksi.

Anu: Juuri näin. Tulee elävästi mieleen, kun olin varmaan 12-vuotias ja isäni oli Italiassa leipomossa. [Hän] ei [puhunut] sanaakaan italiaa, englantia, mitään muuta kieltä, kuin suomea. Hän [sanoi] sujuvasti ”yksi tuollainen”, osoitti lasivitriiniä, ”yksi tuollainen, ei ei, ei sitä vaan se viereinen”. Myyjä sitten italiaksi [vastasi] ”aijai” jotain, kuului kaikkea tällaista, en osaa italiaa itsekään, mutta se toimi.

Juha: Kyllä, se toimii. Kieli ja kulttuuri – ne kulkee käsi kädessä, ne on yhteneväisiä aika pitkälle, ja sen takia esimerkiksi kääntäminen on monasti aika mielenkiintoista puuhaa myös sillä tavalla, miten kulttuurisisältö saadaan kielen kautta välittymään. Kumpi, tämä on vähän niin kuin muna ja kana -kysymys, että kumpi oli ensin? Tosin muna ja kana -kysymys voidaan ratkaista, koska dinosaurukset munivat, ja ne oli ennen kuin kanat. Mutta miten tässä sitten tilanne [on]: kumpi oli ensin tai kumpi menisi ensin, kieli vai kulttuuri?

[hiljaisuus]

Juha: Hiljaista tuli. [nauraa]

Anu: Kyllä, tuohon on vaikea tarttua. Pistää miettimään, ja onko sillä loppujen lopuksi väliä?

Juha: Niin. Ne kulkee niin käsi kädessä, että ne on sillä tavalla kimpassa, mutta ei voi ymmärtää tiettyä kieltä ymmärtämättä sitä kulttuuria.

Anu: Juuri näin. Kyllä ne sen verran toisiinsa linkittyy koko ajan ja jossain määrin ehkä kääntäjillä ja tulkeilla on sellainen etuoikeus, että pääsee näkemään ja tutustumaan siihen, kuinka paljonkin ne voi erota toisistaan, kuinka kielen sisäistä kääntämistä, yhteiskunnan sisäistä kääntämistä ja tulkkausta tapahtuu. Toisaalta taas, kun mennään kulttuurirajojen yli, mitä sitten tapahtuu kielelle? Siinä on aika paljon erilaisia tasoja ja kaikissa niissä on omat haasteensa ja hienoutensa.

Juha: Niin, yhteismitallisuutta tavallaan ei ole sisältä, tai sitten vastaavuudet heittää ihan häränpyllyä.

Johanna: Juuri näin. Voi myös olla, että maallikko ajattelee, että kieli on sanoja ja niitä vaihdellaan ja sitten asia etenee. On se sitäkin, mutta monesti se on myös kielen luomaa tapaa ilmaista ja myös, että miten tiettyä työtä vaikka tietyssä kulttuurissa tehdään.

Me ollaan hoitotyön ympäristössä monikielisissä työyhteisöissä, jossa niin sanottu komentokieli on suomi tai ruotsi, mutta sitten taas monia kieliä käytetään. Siellä on myös tullut voimakkaasti esiin, minkälainen tapa tehdä hoitotyötä [on oikea], tai kuinka paljon kerrotaan tai puhutaan vaikka potilaalle.

On käynyt nimittäin ilmi sellainenkin [asia, joka] liittyy meidän oppaaseen. Oli hoitotyötilanne, jossa kehittyvällä kielitaidolla [toimiva] hoitaja oli ohjaajansa kanssa ja siinä [puhuttiin siitä], miten potilaan siirtotilanne [hoidetaan], miten häntä sängystä siirretään ja [hoitaja] oli kysynyt että “no mitä tässä sitten sanotaan?”. Suomenkielisetkin [totesivat], että ”no ei me sanota tässä mitään”, tai että ”meidän ehkä kannattaisi sanoakin tässä jotain”. Sitten oppiva [hoitaja sanoi], että “kai tästä täytyy nyt jotain sanoa”. Hänelle olisi ollut luontevampaa [sanoa jotain].

 Nämä ovat kiinnostavia toimintatapoja, ja ne voi liittyä työkulttuureihin tai laajemminkin kulttuureihin, mutta on myös sitten erittäin hedelmällistä, jos tulee toisesta suunnasta, että ehkä meidänkin kannattaisi potilaalle sanoa jotain.

Juha: Puhumattakaan siitä sitten, että monet suomen sanathan muistuttavat toisiaan, [kun on] yksi taikka kaksi vokaalia jossain peräkkäin ja siitä saattaa tulla ihan järkyttäviä väärinkäsityksiä.

Johanna: Tällaisesta on yksi esimerkki, joka tuli yhdessä oppimistilanteessa [sanapariin liittyen]. Työntekijä [sanoi], että hän tietää, mitä tarkoittaa varma, ja tarkisti vielä käännöksellä, että eikö se ole näin [ja hänelle vastattiin myöntävästi]. [Kuitenkin,] kun hänen kollegansa sanoo, että ”se on varmaan siellä huoneessa”, hänellä on sellainen tunne, että asia ei ole ”varma”, ja [hän mietti,] mitä hän ei tajua. Sitten me päästiin keskustelemaan ”varma”- ja ”varmaan”-sanojen erosta ja siitä, kuinka sanakirjamuoto hämää häntä, koska sanakirjasta löytyy ”varma”, on siellä varmaan myös ”varmaan”-muoto, mutta hän ei ollut sitä huomannut. Sitten selvisi aika paljon siitä, että nämä asiat ei ollutkaan ihan varmoja, mitä kollega sanoi.

Juha: Mutta jos mennään englannin kieleen takaisin, koska me törmätään nyt siihen väistämättä. Suokaa anteeksi, jos puhutaan teidän mielestänne liikaa englannin kielestä, mutta tarkoitus on nimenomaan miettiä myös sitä, onko meillä vaihtoehtoja. Voidaanko me mennä [toiseen vaihtoehtoon], vai täytyykö meidän hyväksyä länsimaissa englannin kielen ylivalta, joka on jossain vaiheessa esimerkiksi tiedeyhteisöön muodostunut? Onko vaihtoehtoja?

Johanna: Kuten Anukin sanoi aiemmin, tutkimuksen julkaisemisen ja ehkä meritoitumisen kieli on englanti. [Kuitenkin] minusta Suomessa aika hyvin tulee esiin myös, mille yleisöille kirjoitetaan ja täytyy vähän sen mukaan [määritellä] esimerkiksi julkaisupolitiikkaa, että kaikki ei välttämättä olekaan mielekästä julkaista englanniksi ja kansainväliselle yleisölle, vaan meillä on niin sanottu kotimainen markkina myös. On paljon asioita, jotka koskee kansallisesti meitä, ja silloin julkaiseminen kotimaisilla kielillä on tietenkin mielekästä.

Anu: Niin, palatakseni juuri tähän, mitä sanoit: ehdottomasti se, mitä yliopistoissa voidaan tehdä, on, että myös tietoisesti käytettäisiin rinnakkain muita julkaisukieliä, eikä vain englantia, myös kohdeyleisöstä riippuen.

Aikoinaan jouduin oman väitöskirjan kanssa harkitsemaan suomen ja saksan välillä. Valitsin saksan, koska ajattelin, että Euroopassa on kuitenkin enemmän lukijoita tälle aiheelle. Näkisin, että yhtä lailla ranska, saksa [ja muut] Euroopan kielet voi olla sellaisia, joille voi olla Euroopan sisäisiä kohderyhmiä, eikä vain Suomessa kotimaan suomen ja ruotsin [kielet]. Ehdottomasti niitäkin kannattaa [käyttää], ja tarvitaan suomenkielistä sekä tutkimus- että yleistä [kirjallisuutta].

Meillä esimerkiksi tietoisesti julkaistiin suomenkielinen tutkimusopas tutkielman tekijöille. Tutkimusopas : Käännöstiedettä opinnäytteisiin on [sen] virallinen nimi ja se on nimenomaan suomen kielen kontekstiin rakennettu teos ja opus. Minun mielestä sellaisille on tarvetta.

Juha: Kielipareissa, joita käytetään, on käytettävyydessä isoja eroja. Voisin kuvitella, että esimerkiksi suomi ja englanti kieliparina toimii aika hyvin, suomi-ruotsi toimii, englanti-ruotsi taitaa toimia hyvin, mutta jos otetaan esimerkiksi suomi-sorani, se ei enää toimikaan ainakaan vastaavalla tavalla.

Anu: Käännöstyökalut, tekoälyn tekemät käännökset ja muut vastaavat kehittyy harppauksin, mutta [käännöstyökalut ja tekoäly tekevät] vain laskelmallista matematiikkaa. Kaikki riippuu datasta, jota koulutusaineistona syötetään [työkaluun]. Esimerkiksi suomi-sorani-kieliparilla ei ole valtavasti aineistoa syötetty [käännöstyökaluun tai tekoälyohjelmaan, joten] ei sieltä kovin todennäköisesti [tule] sellaisia [käännöksiä], jotka olisivat tilanteessa oikeita. Ehdottomasti tekoäly ja käännösteknologian kehitys lisää ja helpottaa rinnakkaiskielisyyttä siinä mielessä, että voidaan vaikkapa kokousten esitysmateriaaleja kääntää nopeasti suomen ja englannin välillä, taikka hyödyntää automaattista tekstitystä vaikkapa puheessa.

Toisaalta kielipari, kuten sanoit, vaikuttaa hyvin paljon [käännöstyökalun toimintaan]. Toisaalta taas [se vaikuttaa], kuka on yleisö ja ymmärtääkö yleisö jonkin verran jo suomea. [Jos ymmärtää,] englanninkieliset tekstitykset, vaikka ne olisivat vähän outoja, saattaa aueta paremmin. Ne on tukena alkuperäiselle puheelle, jonka myös kuulee, mutta jos on ihan ummikko, välttämättä tekstityksistäkään tai automaattikäännöksistä ei paljon selvää saa.

Juha: Tässä on pakko ottaa [puheeksi], ennen kuin siirrymme tekoälyn maailmaan lopuksi, kaksi kielen käsitystä, eli positiivinen ja sosiokonstruktiivinen.

Positivismi on sitä mieltä, että [kieli] kuvastaa tätä maailmaa sellaisenaan, kuin se on. [Sosio]konstruktiivinen näkemys taas on tavallaan päinvastainen, että kieli rakentaa todellisuutta ja kukin kieli hahmottaa maailmaa eri tavalla, ja tämä on huomioitava monikielisessä viestinnässä. Kun vaihdetaan viestintää ja viestejä kielestä toiseen, se aiheuttaa erinäköisiä toimenpiteitä ja joutuu [kerralla] muuttamaan käsitepariakin. Miten vaikeaa tämä on?

Anu: Onhan se vaikeaa, ja ehkä sellaista, mitä nimenomaan vaikkapa tulkkiopiskelijat harjoittelee ja tulkit tekee koko ajan: joutuu miettimään, että nyt henkilö puhui talosta ja siitä, kuinka matolle kaatui jotakin. Sitten miettii, että henkilö on vaikkapa Saksasta, jossa on aika paljon kokolattiamattoja. Onko se nyt kokolattiamatto, joka siellä on, vai onko se yksittäinen matto? Mikä siellä mahtaa olla? Mikä on talo ylipäätään?

Lakanat esimerkiksi on sellainen, joista joku tulkki joskus kertoi, että oli kerrottu, että nyt täytyy sijata vuoteet ja tässä on lakanat sitä varten. Muualta, muistaakseni jostain Afrikan maasta tulleet [ihmiset], katsoivat pinoa ja ihmettelivät, että mitä näille pitää tehdä, jolloin tulkin tehtävä oli tuoda esille, että tässä käsitepareissa on nyt eroa ja välttämättä lakanoilla ei edes ole vastinetta.

Kuulemma salibandykin on sellainen sana, jolle ei ole Afrikassa vastinetta. Se pitää selittää.

Juha: Niin, [tai] avanto.

Anu: Avanto [on] toinen. Jostain syystä näitä joutuu miettimään, mitä niiden kanssa tekee. Onko tulkin tehtävä lähteä niitä avaamaan, vai varsinaisen puhujan, vai pitääkö kuulijan kysyä, että mikä tämä on, mitä tälle pitää tehdä, mikä on ”lakana”?

Juha: Tähän kysymykseen tekoäly ei pysty vastaamaan, koska tekoäly, niin kuin tässä ollaan jo vähän puhuttu, sisältää vain sen, mitä sinne on syötetty. Se ei itse keksi mitään, vaikka joskus tuntuu, että kyllä se taitaa jotakin keksiäkin ja hallusinoi, jopa masinoi jotain aika perusteellisesti ja pieleen. Se toimii vain niitten pohjien mukaan, joita siellä on, ja sen käytettävissä olevan tiedon [mukaan]. Jos miettii kieliparia ja [muita kieleen liittyviä ongelmia], onko tekoälystä ja näistä [kielellisistä työkaluista] hyötyä vai haittaa, vai pitääkö meidän suhtautua uteliaasti [niihin] ja katsoa, mihin sitä voi käyttää, vähän niin kuin naulaan ja vasaraan?

Johanna: Ehkä sanoisin niin, että olen varovaisen optimistinen. Juuri tällaisessa tilanteessa, jota Anukin kuvasi, jossa tekoälyn käyttäjä käyttää käännöstyökalua ja osaa kieltä, voi vähän arvioidakin, tuliko aivan huttua vai onko [käännös] sinne päin. Oman kielitaidon ymmärryksellä [käännös] näyttäisi hyvältä, ja voi olla, että [käännöksessä] on jotain, mutta se näyttää suurin piirtein hyvältä ja hän ymmärtää sitä.

Esimerkiksi tiedon [kääntämisen], Anun [mainitsemien kokousdiojen tapauksessa tekoäly ja käännöstyökalut] varmasti helpottavat ja auttavat [kääntäjää]. En ehkä ihan uskaltaisi luottaa siihen, että kääntäisin sellaiselle kielelle, josta en pysty itse arvioimaan mitenkään [laatua]. Siinä voi olla riskinsä ja kyllä ihmissilmä olisi tarpeen.

Anu: Olen täysin samaa mieltä, että ihmissilmää ehdottomasti tarvitaan. Kyllähän [tekoäly] hyvä renki on. Sitä pystyy varmasti hyödyntämään ja se pystyy monissa tilanteissa nopeuttamaan, auttamaan, helpottamaan tiettyjä [töitä ja] vapauttamaan resursseja siihen, missä oikeasti tarvitaan ihmistä. [Kuitenkin] tietoisuus siitä, että se ei ole autuaaksi tekevä asia, [on tärkeä].

”Nyt sitten tämä tekoäly hoitaa kaikki meidän hommat” on mielestäni pelottava ajatus. [Siksi] on hyvä, että kielitietoisuus, kääntämistietoisuus, nämä kaikki saa jalansijaa keskustelussa ja myös näkyvyyttä. Sitä kautta myös ehkä ymmärretään, miksi tekoäly ei ihan kaikkiin tilanteisiin sovi. Myymään ehkä en lähtisi tekoälyllä mitään, mutta ehkä jos haluaisin itse ostaa jotain, voisin selvittää, mitä tuotteessa mahdollisesti on, tekoälyn avulla.

Juha: Se on se yksi ainoa lähtökohta. On vanha filosofinen ilmaus, joka ei ole Matti Nykäsen, vaikka se voisi olla: ”Jos olet vasara, niin maailma näyttää helposti siltä, että se on täynnä nauloja”. Silloin keskitytään vain yhteen paikkaan. Keskustelun tuloksena voisi todeta, että tekoäly on tavallaan hyvä, mutta sitä pitää käyttää järkevästi. [Ihmisjärki] ratkaisee, mitä järkevyys on.

[Toiseksi] rinnakkaiskielisissä jutuissa, ettei jouduttaisi rinnakkaistodellisuuteen, kannattaa [sopia] aina, mitä tehdään. Sopiminen ja ihmisten keskinen ymmärrys, mitä tehdään ja se, että kaikki ymmärtää [sopimuksen] samalla tavalla, on koko rinnakkaiskielisen käsityksen ja monikulttuurisen työyhteisön, monikulttuurisen tiedeyhteisön A ja O. Olenko pahasti väärässä?

Johanna: Kuulostaa aika hyvältä tiivistykseltä.

Anu: Minunkin mielestä.

Juha: Kiitoksia Johanna ja Anu.

Johanna: Kiitos.

Anu: Kiitos.

[loppumusiikki]

Korhonen, A., Pitkäsalo, E., & Hokkanen, S. (Toimittajat) (2024). Tutkimusopas: Käännöstiedettä opinnäytteisiin. (Tampere Studies in Language, Translation and Literature; Nro B9). Tampereen yliopisto. http://www.urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3755-1