Käännetään rautalangasta -podcast, 20. jakso: Kääntäminen ja tulkkaus konflikteissa – ennen ja nyt

Julkaistu 28.3.2025

Haastattelu: toimittaja Juha Roiha

Puhujat: upseeri ja Tampereen yliopiston tohtoriopiskelija Pekka Snellman ja Grazin yliopiston professori Pekka Kujamäki

Tuotanto: SKTL:n viestintäasiantuntija Maarit Laitinen

Käsikirjoitus: Tuija Kinnunen, Maarit Laitinen, Esa Penttilä, Eliisa Pitkäsalo, Juha Roiha, Lena Segler-Heikkilä, Kristiina Taivalkoski-Shilov, Pekka Snellman ja Pekka Kujamäki

Kääntäminen ja tulkkaus ovat keskeisessä roolissa sota- ja konfliktitilanteissa, joissa viestinnän onnistuminen voi ratkaista ihmiskohtaloita. Upseeri ja tohtoriopiskelija Pekka Snellman Tampereen yliopistosta ja professori Pekka Kujamäki Grazin yliopistosta keskustelevat siitä, miten kääntämistä ja tulkkausta on käytetty sodankäynnissä kautta historian ja millainen merkitys niillä on nykypäivän konflikteissa. Miten sota-ajan viestintä eroaa rauhanajan monikielisyydestä? Kuinka tulkkien ja kääntäjien rooli on muuttunut? Entä mitä haasteita ja eettisiä kysymyksiä työhön liittyy?

[kesto 38 min]

Litterointi:

[tunnusmusiikki]

Juha Roiha: Käännetään rautalangasta -podcastin tämänkertaisessa jaksossa jatketaan siitä, mihin päädyttiin viimeksi: keskitytään sodan ja konfliktitilanteiden kääntämiseen ja tulkkaukseen.

Monikielinen viestintä ymmärretään yleensä kansoja yhdentävänä ja yhteen sitovana, rakentavana toimintana. Sitä tarvitaan kuitenkin myös konfliktitilanteessa: esimerkiksi sotaa edeltävät konfliktitilanteet, sodanjulistus tai rauhanneuvottelut toimivat hyvin pitkälti kielen varassa, ja usein tarvitaan kääntämistä ja tulkkaamista, jotta viestit välittyvät osapuolelta toiselle sekä ulkopuolisille tahoille.

Tämänkertaisen jakson asiantuntijana [on] Pekka Snellman Tampereen yliopistosta. Olet tohtoriopiskelija ja upseeri, ja tuttu jo viime kerran podcastin kuuntelusta. Tervetuloa myös tähän [jaksoon].

Pekka Snellman: Kiitos taas kerran.

Juha: Uutena jäsenenä, niin sanotusti, on professori Pekka Kujamäki Grazin yliopistosta.

Pekka Kujamäki: Tervehdys.

Juha: Jatketaan siitä, miten erikoistuminen sota- ja konfliktitilanteiden kääntämiseen ja tutkimukseen näkyy ja mitä se tarkoittaa. Mietitään tulkkauksen ja kääntämisen käyttöä sodissa kautta aikojen ja otetaan Pekka K. ensin puhumaan siitä. Onko se mitenkään muuttunut [vaikka] puunilaissodista, tai mistä pitää lähteä?

Pekka K.: Minä pystyn lähtemään faaraoista.

Juha: Oho.

Pekka K: Esihistorialliselta ajalta tiedetään, että faaraoilla oli hoveissaan ja tutkimus- ja kaupparetkikunnilla Niilin yläjuoksulle mukanaan omia tulkkeja, jotka toimivat myös kirstunvartijoina ja muuten kommunikaatiovälineinä barbaareihin, [kuten] heitä kutsuttiin. Sen jälkeen oikeastaan läpi kaikkien ihmiskunnan sotien [käytettiin tulkkeja ja kääntäjiä].

En voi sanoa, onko varhaisin [esimerkki] faaraoiden aikainen vai onko Kiinan dynastioissa joitakin vastaavia tapauksia, mutta Aleksanteri Suurella oli omat tulkkiesikunnat antiikin aikana.

Voidaan ajatella [myös] erilaisia monarkioita: osmanien aikana drakomaanien merkitys oli kaupan- ja sodankäynnissä merkittävä. Habsburgeilla, kaikilla eurooppalaisilla monarkioilla oli omansa.

Tärkeä rooli tulkeilla oli tietysti kolonialismin alkujuurilla Amerikoitten niin sanotun ”löytämisen” [aikaan]. Viimeistään siinä vaiheessa, kun alettiin kansoja alistaa tai niiden omaisuutta ryöstää, tai kun luotiin eurooppalaista järjestelmää kohdemaihin, tarvittiin tulkkeja.

Napoleonin armeija oli monikielinen [ja siellä] oli tulkkeja. Sitten tullaan ensimmäiseen maailmansotaan, jossa esimerkiksi brittien ja ranskalaisten yhteistyö vaati järjestäytynyttä tulkkitoimintaa ja siellä oli sekä brittien että ranskalaisten puolelta tulkkia.

Erityisesti [toisen maailmansodan ajan tulkkitoiminnasta] minun näkökulmastani taitaa olla kaikkein eniten tietoa. Tietysti nykyiset sodat, varsinkin Balkanin kriisi 90-luvulla ja Afganistanin ja Irakin tapahtumat, ovat olleet oikeastaan ne tapahtumat, jotka on tuoneet myös kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen piiriin voimakkaammin.

Juha: Jo edellisessä podcastissa puhuttiin hieman Pekka S.:n kanssa siitä, mistä saadaan tulkkeja, kun Suomi on nyt hyvin monessa [organisaatiossa] mukana. Kääntäjien ja tulkkien rekrytointi Suomessa: millä tasolla me olemme?

Pekka S.: Suomella ei tässä mitään henkselien paukuttelun varaa ole. Ei tarvitse sen kauemmas katsoa, kuin Ruotsiin tai Tanskaan: niillä on asevoimissa omat tulkkikoulut ja ne kouluttavat erikseen, Ruotsissa ihan varusmiehistä lähtien, ja Tanskassa, siellä ei taida asevelvollisuutta siinä mielessä olla, ammattitulkkeja tai ”sprogofficer”, niin kuin se on siellä [nimeltään].

Saksa on toinen esimerkki, jota olen tarkastellut. Siellä on oma virasto, joka kouluttaa kaikki valtionhallinnon tarvitsemat kieliasiantuntijat. Briteissä löytyy vastaava järjestely ja johtava valtio tällä hetkellä taitaa olla Yhdysvallat, niin kuin monessa muussakin sotilastoiminnassa, tässäkin suhteessa.

Monessa muussa maassa tämä tarve otetaan ihan eri tavalla vakavasti kuin Suomessa ja siihen koulutetaan systemaattisesti ammattilaisia. Suomen puutteet tässä suhteessa, on vaikea sanoa, mistä [ne] johtuu. Osin varmasti on kyseessä resurssikysymys ja mihin halutaan panostaa, mutta uskaltaisin väittää, että Suomessa ei nähdä tätä tarvetta [tulkeille]. Poikkeuksena [on] kuitenkin venäjän kieli, eli siihen meillä on omat kurssit ja oma ammattipolku olemassa.

Juha: Historia on hieman opettanut meitä ilmeisesti tähän suuntaan.

Pekka S.: Joo.

Juha: Pakko kysyä: onko sinulla käsitystä, miten Venäjällä [koulutetaan]?

Pekka S.: Vain hyvin hatara käsitys. Venäjällä sotilastulkkien arvostuksesta kertoo, että heillä on oma juhlapyhä olemassa.

Juha: Oho.

Pekka S.: Joo, siellä on sotilastulkkien päivä, mutta minun tietoni Venäjästä ja esimerkiksi toisesta nousevasta globaalista vallasta, tai imperiumisista, Kiinasta, on hyvin hatarat, mutta uskoisin, että sielläkin tämä asia otetaan aika lailla vakavasti. Siitä kertoo muun muassa, että Kiinan sotilasasiamies Suomessa monesti osaa suomea.

Juha: [epäselvää] Olisi voinut ehkä 20–30 vuotta sitten kuvitella, että tilannetta ei olisi ollut. Viime podcastissa, kun puhuttiin Naton roolista, käytit erästä sananlaskua, joka on nyt hieman muuttunut.

Pekka S.: Joo, leikkisän sananlaskun mukaan Nato luotiin sitä varten, että ”pidetään amerikkalaiset sisällä, venäläiset ulkona ja saksalaiset alhaalla”. Nyt tilanne on sama pois lukien saksalaisten osalta. Nyt toivottaisiin Saksalta paljon, paljon suurempaa panostusta.

Juha: Niin, kansainvälinen tilannehan muuttaa kuvioita, ja tietysti myös Suomen liittoutuminen. Onko Nato, jos katsoo historian kannalta, katson nyt Pekka K.:hon, monikielisin liittouma, jossa Suomi on mukana?

Pekka K.: Käsittääkseni kyllä. Toisen maailmansodan aikainen liittouma oli Suomen ja Kolmannen valtakunnan välillä sotilasliittouma. Siihen löytyi tarvittavat kieliresurssit upseerikunnasta, siviileistä ja sotilashenkilöstöstä, muuten ”skannattiin” joukko-osastoista. Laitettiin saksankielinen sanomalehti pöydälle, [sanottiin], että ”käännä tuosta” ja jos osasi kääntää, se riitti tehtäviin yhteisupseeriksi tai tulkiksi rintamalle. Näillä linjoilla aseveliyhteistyön kommunikaatio siinä vaiheessa suoritettiin.

Juha: Viittasimme edellisessä podcastissa myös sinuun, kun puhuimme tulkin roolista. Jos puhutaan sotilastulkista, missä roolissa hän oikeastaan on? Onko hän puolueeton ja vain sanoman välittäjä vai onko hän yhtä aggressiivinen, yhtä rauhantahtoinen kuin neuvottelija, vai miten hänet asemoidaan?

Pekka K.: Tässä varmaan pitää erottaa, että miten tulkki asemoi itsensä, on toisaalta henkilökohtainen ratkaisu ja [toisaalta] miten muut näkevät hänet, [minkälainen rooli] hänelle annetaan. Mikä on ”role space”, niin kuin puhutaan käännöstieteessä? [Minkälainen liikkumatila] siinä annetaan?

Ymmärtääkseni viime jaksossa todettiin, että sotilastulkki on aina ikään kuin puolueellinen siinä mielessä, että hän on osa joukko-osastoa, joka hänet rekrytoi ja jonka tarpeita hän täyttää tulkkina. Jos ajattelee esimerkiksi toisen maailmansodan aikaista aseveljeyttä ja siinä toimivia tulkkeja ja yhteisupseereja, jotka olivat myös tulkkeja saksalaisten ja suomalaisten joukko-osastojen esikuntien välillä, niin kyllähän siellä rooli mukautui myös yleisen sotatilanteen ja suurtilanteen mukaan.

Tietysti saksalaisilla oli omat odotukset siitä, miten tulkin tulisi toimia heidän eduksensa esimerkiksi paikkakuntalaisten kanssa toimiessa, mutta myös paikkakuntalaisilla oli odotus, että tulkki mielellään hoitaisi asiat niin, että saksalaisten vahingonkorvaukset nousisivat mahdollisimman koviksi paikallisten asukkaiden eduksi. Tämmöistä tasapainoilua siinä oli koko ajan eri puolilta tulevien odotusten välillä.

Juha: Tulkki oli aika pahassa välissä monessa paikassa.

Pekka K.: Kyllä siinä tavallaan [omaa paikkaa jouduttiin etsimään]. Myös rooliodotuksiin tulee aina tietyt epäilykset, että kun osaa vierasta kieltä, jota muut paikallaolijat ei välttämättä hallitse, niin [epäilyttää] aina, että ”välitetäänkö nyt se viesti sellaisena, kuin minä olen sen sanonut, ja välitetäänkö se minulle sellaisena kuin toinen on sanonut”. Tietysti myös kriisitilanteessa [on] aina epäilys siitä, onko [tulkki] oikeasti [paikallisten] asialla täällä.

Juha: Pekka Snellman, onko sinulla käsitystä, onko tämän tyyppisiä [tapauksia] edelleen olemassa?

Pekka S.: Kuulostaa varsin tutulta. Aikanaan graduani varten haastattelin 14 suomalaista sotilastulkkia, jotka oli palvellut kriisinhallintaoperaatioissa tulkin tehtävissä.

Pitää muuten hetkeksi palata siihen, mikä sotilastukki on: jos viedään ihan äärimmilleen määrittely, niin kuka tahansa sotilas, joka osaa kieltä, jolle sanotaan, että ”Tulkkaa”, on sotilastulkki. Mitä enemmän henkilöllä on kokemusta tulkkaamisesta ja parhaassa tapauksessa jopa koulutusta siihen, [sitä erilaisempi] rooli saattaa olla [maallikkotulkin rooliin verrattuna].

Palataksemme haastattelemiini tulkkeihin: he valtaosin pitivät itseään ensisijaisesti sotilaina, sotilaan oikeuksilla ja velvollisuuksilla, ja eivät nähneet itseään puolueettomina välittäjinä, muutamin poikkeuksin toki.

Juha: Osa sotilasorganisaatiota eli tavallaan [palvelemansa] armeijan käskyvallan alaisena.

Pekka S.: Kyllä, nimenomaan näin. Heidän tulisi jopa aktiivisesti edistää saamaansa tehtävää, ei missään nimessä vastapuolen intressejä.

Voisin vielä lisätä, että paitsi [se], miten [tulkki] itse asemoi itsensä ja organisaation antama rooli ja tehtävä, mutta myös tilanne rajoittaa tai määrittelee hyvin pitkälle, miten tulkki voi toimia.

Viimeisin tutkimus viittaa siihen, että tällaiselle perinteiselle puolueettomuudelle ei ole tilaa, tai sille on sitä vähemmän tilaa mitä tiukempi tilanne on. Mitä vihamielisempään ja kriittisempään tilanteeseen mennään, sitä vähemmän tulkki pystyy ottamaan välittäjän roolia.

Juha: Jos tulkki huomaa, että nyt neuvottelija luopuu tuosta ja [hän] on mennyt liian pitkälle ja [neuvottelijalla] alkaa aggressiot olla pinnassa, [ja tulkki] pyrkii lieventämään tavallaan viestiä – onko se mahdollista? Tunteeko historia tämmöisestä esimerkkejä edes anekdoottitasolla?

Pekka K.: Anekdoottitasolla kyllä, ja tutkimuksissa tulee joitakin vähän lievempiä ilmiöitä kuin anekdootit. Anekdoottitasolla, jos nyt viittaat siihen, että kun brittiläinen ministeri Chamberlain oli kasvokkain Hitlerin kanssa [ja] jos silloinen Hitlerin tulkki, Paul Otto Schmidt, olisi tulkannut Hitlerin puheet siinä rajuudessaan ja kovasanaisuudessaan, kuin ne silloin esitettiin Chamberlainille, ehkä britit olisivat ottaneet tilanteen Münchenin konferenssissa paljon vakavammin, kuin mitä todellisuudessa tapahtui. Kuinka pitkälti tämä perustuu oikeasti erilaisten tulkkien muistiinpanoihin, joita diplomaattisissa tilanteissa yleensä on pidetty yllä, sitä en tiedä, mutta tämmöistä väitettä on esitetty.

Myös toisen maailmansodan yhteydessä asevelikontekstissa, taas siihen palatakseni, löytyy esimerkkejä, joissa yhteisupseerit katsoivat paremmaksi olla tulkkaamatta tiettyjä puheenparsia tai kärkeviä lausahduksia, jotta aseveliyhteistyö tai jopa saksalaisten aseapu ei vaarantuisi.

Esimerkiksi saksalaisten joukkojen Stalingradin tappion jälkeen yhteisupseeria jopa neuvottiin olemaan kääntämättä suomalaisen lehdistön uutisointia tästä aiheesta ja varsinkin suomalaisten ensimmäisistä rauhantunnusteluista Neuvostoliiton kanssa nimenomaan, [jotta] paikallinen tunnelma ei sotilasyhteistyön tai osapuolten kesken vaarantuisi, eikä myöskään yleinen poliittinen tilanne kärkevöityisi käännösten takia.

Juha: Tuohon ei kone pysty niin sanotusti. Tekoälyn tuleminen myös käännöstoimintaan: näettekö te sen pelottavana, tulevaisuuden lupauksena vai samanlaisena työkaluna kuin sanakirja on?

Pekka S.: Asevoimat on yleensä ottanut aina uuden tekniikan ensimmäisenä käyttöön ja johtanut jopa sen kehittämisessä. Uskoisin, että kieliteknologia ei muodosta tässä suhteessa poikkeusta. Eikö se ollut Nürnbergin oikeudenkäynnissä, kun ensimmäistä kertaa otettiin simultaanitulkkaus käyttöön?

Pekka K.: Laajamittaisesti joo, ja samanaikaisesti Manilan ja Tokion oikeudenkäynneissä, jossa oli myös kyse IBM:n laitteista, joita siellä testailtiin.

Pekka S.: Niin juuri, eli tavallaan sotilastulkkausta sekin [oli], tai sotaan liittyvää tulkkausta. Konekäännökset on myös sotilasjohtoisesti ajettu sisään jo vuosikymmenten ajan. Puheentunnistus on [myös] semmoinen tekniikka, jota on tutkittu asevoimien piirissä pitkään.

Uskon, että tekoäly tähän tarkoitukseen tulee voimakkaasti, mutta se on uusi piirre, [joka] tulee vaikuttamaan mielestäni ehkä enemmän siinä, että joudutaan tulkkaamaan ihmisten ja koneiden välillä. Rajapinta, kun ihmis- ja koneäly keskustelee, ei ole mitenkään helppo ratkaisu, kun asiaa viedään pidemmälle. Se pitää suojata hyökkäyksiltä muun muassa, että voidaan myös käyttää sodankäynnin välineenä kieltä jatkossa ihmis-kone-rajapinnassa.

Juha: Ihan varmasti voidaan. Te kaikki, jotka olette tekoälyn kanssa olleet tekemisissä ja olette yrittäneet chattailla ja etsiä itseänne koskevia tietoja, tiedätte varmasti, että [tiedot] ovat ihan päin sanonko mitä, väistämättä, koska konehan osaa ja tietää ainoastaan sen, mitä sinne on syötetty. Jos myös sodankäynnissä esimerkiksi pystytään kääntämissysteemiin syöttämään vääriä tietoja, vääriä konteksteja, vääriä systeemejä, puhumattakaan siitä, että sitä kautta päästäisiin tietoihin, se on täysin arvaamaton ase.

Pekka S.: Nato on ottanut tämän ihmismielessä käytävän sodan jopa uudeksi sodankäynnin ulottuvuudeksi.

Sodankäynti on aina laajentunut uusille osa-alueille sitä mukaa, kun tekniikka on kehittynyt, ensin maasodasta merelle, ilmaan, avaruuteen ja kyberavaruuteen. Nyt puhutaan [sodasta, jonka nimi on] ”human domain of the warfare”, [joka] on uusi ulottuvuus ja siellä kognitiivinen sodankäynti on voimakkaan tutkimuksen ja kehittämisen alla. Kognitiivisessa sodankäynnissä kieli on yksi mahdollinen hyökkäysvektori, jota voidaan hyödyntää.

Juha: Tunteeko historia esimerkkejä, miten kieltä on voitu hyökkäysvälineenä käyttää?

Pekka K.: Ainakin välillisenä hyökkäysvälineenä siinä mielessä, että kielen avulla luodaan mielikuvia. Pelkästään jo vihollisen epäinhimillistäminen tapahtuu kielen avulla.

Kotimaahan suunnattava propaganda perustuu siihen, että sillä tavoitellaan vihollisen mustamaalaamista ja sitä kautta myös sodankäynnin perustelua, että [sota] on oikeutettu. [Tällaista] on nähty nyt muun muassa Ukrainan kriisin yhteydessä, minkälaisia kielellisiä ilmaisuja [Venäjä] käyttää Ukrainasta. Samalla tavalla [sotaa perusteltiin] kolmannessa valtakunnassa [epäinhimillistämällä bolševikkeja], myös Suomessa siihen aikaan, että sillä tavalla kielellinen sodankäynti on olemassa ollut kauan.

Pekka S.: Voisin täydentää, että informaatiosodankäynti [ja] psykologinen sodankäynti ei ole missään nimessä uusi ilmiö. Se on yhtä vanha kuin sodankäynti itse.

Aina on ensin pyritty vaikuttamaan mieleen ja saamaan vihollinen antautumaan ilman taistelua. Mikä tekee kognitiivisesta sodankäynnistä uuden ilmiön, on taas kerran teknologinen kehitys. Uudet tekniikat, muun muassa tekoäly, nanoteknologia, bioteknologia antavat tähän aivan uusia, ennennäkemättömiä mahdollisuuksia. Sen takia kenttää ollaan laajentamassa käsitteellisesti.

Juha: Ammattitulkkeja tarvitaan tästä huolimatta. Tuo oli mielenkiintoinen näkökulma, että tarvitaan myös tulkkeja kohta koneen ja ihmisen väliin, [mikä] tietysti avaa taas uusia näkökulmia, mitä siinä voidaan tehdä ja millä tulkkaus tapahtuu. Käytetäänkö ammattitulkkeja armeijassa, vai onko ne nimenomaan, tässä painotettiin jo, sotilaita ensisijaisesti, ei ammattitulkkeja? Kummatkin saa puhua.

Pekka K.: Ensin tekisi mieli kysyä, mitä tarkoitetaan ammattitulkilla: onko se koulutettu tulkki vai tulkki, joka saa palkkaa siitä, että se toimii tulkkina? Sitä kauttahan myös, jos esimerkiksi on sotilastulkki kaimani tekemässä tiukassa määrittelyssä, saa palkkaa rekrytoituna sotilaana ja sitä kautta on myös ammattitulkki. Jos koulutuksen näkökulmasta katsoo, niin onhan, [kuten] mainittu, paljon myös koulutettua väkeä.

Luulen myös, että [koska] nykypäivänä meillä on myös [kääntäjä- ja tulkkikoulutusta] olemassa ja sitä kautta ammattimaista toimintaa, on mahdollista saada [tulkkeja] yhteiskunnan rakenteista myös asevoimien käyttöön tiukan paikan tullen. Toki on ollut myös kautta aikain eri maissa omat tulkkikoulutuksensa, jota kautta tiettyä ammattimaisuutta on toimintaan tuotu. Järjestelmällisyyttä ainakin on saatu tuotua.

Juha: Pekka Snellman.

Pekka S.: Kyllä käytetään tulkkeja, nyt puhun normaalioloista. Puolustusvoimien Kielikeskuksessa työskentelee henkilöitä, jotka toimivat tulkkeina tarvittaessa. Muilta osin palvelut hankitaan ostopalveluina, ulkoistettuina niin sanotusti, tarpeen mukaan. Poikkeusolojen tarpeista kaimani sanoi riittävästi: se on täysin eri tilanne silloin, ja Puolustusvoimat nojautuu yhteiskunnan resursseihin.

Juha: Teillä on siis Kielikeskus.

Pekka S.: Kyllä. Puolustusvoimien Kielikeskus kuuluu Maanpuolustuskorkeakoulun organisaatioon.

Juha: Mitä rauhan aikana kielikeskus tekee? Mihin se varautuu? Ei lähdetä paljastamaan porukkaa, mutta [kerro] kuitenkin, mitä voit: mihin te varaudutte ja mitä te teette?

Pekka S.: En voi puhua kielikeskuksesta me-muodossa, työskentelen aivan toisaalla. Kielikeskuksen päätehtäviin kuuluu kielikoulutus, kielipalveluiden koordinointi, [joka] kokoaa tarpeet ja järjestää, että ne hoidetaan. Hyvin olennainen osa [on] kielitaidon testaaminen. Kun [Kielikeskuksessa koulutetut] lähtevät ulos, heillä pitää muun muassa olla Nato-standardin mukainen todistus kielitaidosta mukana.

Juha: Miten tulkkien ja kääntäjien rooliin kansainvälisessä yhteistyössä vaikuttaa, että hyvin monella alueella rupeaa olemaan ihmisiä, jotka ovat multilingvistisiä? Ei ole harvinaista, että joku sanoo että ”sori kun en puhu hyvin kuin noin 10 kieltä” – tapasin juuri viime viikonloppuna tällaisen ihmisen. Vaikuttaako se tulkin työhön?

Otan tämän esimerkiksi sen takia, [koska Pekka K.] sanoi minusta niin hienosti, että tiettyä epäluuloa saattaa tulla [tulkkaustilanteessa], mutta jos ihminen, jonka puhetta tulkataan, ymmärtää [hyvin] kieltä, jota vastapuoli puhuu, vaikka siinä on tulkki välissä, on kartalla, että ei tuo pissaa minua linssiin.

Pekka K.: Siinä on kontrollielementti valmiina olemassa, että silloin epäluuloisuutta ei niinkään [ole]. Tietysti riippuu myös siitä, kuinka hyvin tulkki on perillä muiden paikalla olevien kielitaidosta. Hän asemoi aina itsensä myös sen mukaan, miten muut[, jotka] ovat paikalla[, asemoivat itsensä].

Olen ymmärtänyt, että tulkkikoulutuksessa painotetaan myös sitä, että tulkin tulee valmistautua tehtäviin tutustumalla [heihin], joita hän tulee tulkkaamaan. Tavallaan sitä kauttahan tilanne varmistetaan, mutta sotatilanteessa tietysti on taas aivan toisenlainen kuvio: niissä liikutaan tapahtumista toiseen sellaisella vauhdilla, että tällaiset varmistelut ei [vastaa] todennäköisesti kovin realistisia odotuksia.

Pekka S.: Voin sanoa tästä esimerkin: Afganistanissa kun palvelin, niin eräässä tilanteessa sotilastulkki tuli paikalle tapaamisiin, ei sanonut mitään, vaan annettiin paikallistulkin tulkata. Sotilastulkin tehtävänä oli osin valvoa, miten paikallistulkki tulkkaa ja kuunnella, mitä muuta huoneessa sanottiin – oli paljon afgaaneja paikalla[, joten haluttiin tietää,] mitä puheenvuorojen välissä puhuttiin.

Pekka K.: Tätä on tehty maailmassa. Toisessa maailmansodassa, kun toisen polven japanilaisia, jotka olivat syntyneet Yhdysvalloissa, otettiin käyttöön tulkeiksi, [jotta saataisiin] selville Japanin sotasuunnitelmia ja sotavankeja kuulusteltiin, heidän seuranaan kulki ”monitor”, joka oli myös kielitaitoinen, englantia ja japania osaava upseeri, joka valvoi tulkkien toimintaa.

Tämä kuvio korostui erityisesti Manilan ja Tokion oikeudenkäynneissä, jossa [sotarikollisprosesseihin] tarvittiin tulkkeja ja siellä oli tulkki ja heidän monitorinsa, jotka vahtivat, [että] tulkataan, [mitä] sanotaan.

Juha: [Entä] kriisitilanne? Se vaikuttaa tavalliseen sotilaaseen aika paljon. Pelkästään, että [vaikkei] joudu varsinaisiin taisteluihin, [on] varautunut jatkuvaan uhkaan, myös sotilastulkki varmasti joutuu omalta osaltaan aikamoisen paineen kohteeksi. Onko tutkittu, miten sotatilanteessa olleet tulkit ovat, ”pärjänneet” [ei ole sopiva ilmaus], löytyykö traumoja ihan samalla tavalla kuin [keltä tahansa] sotilaalta, [ja] miten tulkki selviää tällaisesta?

Pekka K.: Aika laaja kysymys, johon minulla ei välttämättä nyt ole hirveän paljon tutkimustietoa antaa. Tiedän tietysti toisen maailmansodan ajalta suomalaisista naisista, jotka olivat saksalaisten palveluksessa, mutta myös sotilastulkeista, yhteisupseereista ja tulkeista, [joilla oli] ainakin pelkotila sodanjälkeisistä kuvioista, että kuinka heidän yhteistoimintansa tai viestinnällinen linkkitoiminta tulkitaan sodanjälkeisessä kontekstissa.

Oltiin kuitenkin natsi-Saksan toimintojen mahdollistaja, niin kuinka valvontakomission aikaisessa Suomessa ja uuden Valpon, valtiollisen poliisin alaisuudessa [näitä asioita tulkittiin]. Siinä on tavallaan vaikea erottaa, mikä johtuu tulkkaustoiminnasta [tai] pikemminkin yleisestä ajan ilmapiiristä, joka tavallaan tiivistyy henkilöön.

Kyllä tulkit tavallaan, kun ovat välitilassa, myös kokevat kaikki kyseisen välitilan paineet, jotka [heihin] kohdistuu omassa toiminnassaan jatkuvasti.

Pekka S.: Minun haastattelemani sotilastulkit hieman viittasivat siihen suuntaan, että he eivät ehkä näe asioita niin mustavalkoisesti kuin muut sotilaat, jotka näkevät asiasta vain oman puolensa. [Tulkit] ymmärtää, näkee ja kokee hieman siitä toisesta puolesta myös. Haastattelussa nousi esiin, että se saattaa olla henkisestikin kuormittavampaa.

Juha: [Entä] konfliktitilanteen päätyttyä, sodan jälkeen? Olemme myös viitanneet tässä keskustelussa siihen, että tulkin asema on sen jälkeen tietysti rauhanneuvotteluissa aika ratkaiseva, että saadaan kaikki pykälät ja yhteisymmärrys aikaiseksi, mutta miten sitten rauhanneuvottelujen jälkeen? Miten sotilastulkki asemoidaan? Mikä on hänen tarpeensa sen jälkeen?

Pekka K.: Tekisi mieli yleistäen sanoa, että sen jälkeen he palaavat omiin siviiliajan tehtäviinsä, jotka useimmiten ovat jotain muuta kuin tulkkausta ja kääntämistä, mutta tämä perustuu lähinnä siihen tutkimustietoon, joka minulla on hallussa ja enemmän historialliseen kontekstiin ja nimenomaan toisen maailmansodan aikaan Suomessa. Kirjanpainaja, joka osasi venäjää, palasi takaisin joko eläkkeelle tai kirjanpainajaksi, kun sodan aikaiset tulkkitehtävät päättyivät.

Juha: Tietysti on myös [sellaisia meneillään olleita konfliktitilanteita, joissa] tajutaan jo [alku]vaiheessa, että rauha, [joka] on solmittu, ei olekaan ehkä ihan kestävä, tai ainakin oletetaan, että 4–5 vuoden säteellä tapahtuu jotain. Varaudutaanko tämmöisiin tilanteisiin myös kielipoliittisesti, eli tulkkien osalta, vai onko se vain armeijan sisäistä varautumista?

Pekka K.: [Olemme] oikeastaan [todenneet] tässä jo aika moneen kertaan, että varautumisen tarvetta olisi ja en usko, että siihen on kummoista lisättävää tässä suhteessa.

Pekka S.: Taisin kirjoittaa yleisen esikuntaupseerikurssin diplomityössä, että Syyriassa ja Ukrainassa nyt käynnissä olevat sodat loppuvat jossain vaiheessa ja voi olla nähtävissä, että Puolustusvoimissa tarvittaisiin arabian ja ukrainan kielen osaamista. Tämä oli vuonna 2018. Nyt molemmat sodat joko loppuneet tai loppumassa. Valitettavasti uskoisin, että tässä herätään niin sanotusti kasakan nauruun tässäkin asiassa.

Juha: Onko meillä historiasta opittavana jotain esimerkiksi tässä suhteessa, paitsi varautuminen, että ”älkää nyt viitsikö mennä siihen, että teidät yllätetään taas kerran housut kintuissa ja joudutte haalimaan tulkkia sieltä sun täältä”? Onko historiassa [epäselvä], joka toistaa säännöllisesti itseään ja meidän täytyy myös siinä suhteessa pitää puolemme?

Pekka K.: On. Nämä ovat niin toistuvia, nämä kuviot, läpi historian. Siellä on perusmalli: joko tulkkeja on omia, jotka tulee ja kulkevat omien joukkojen mukana, tai sitten niitä haalitaan ympäristöstä, jossa toimitaan tarpeen mukaan, niin sanottuja omia tulkkeja ja vierastulkkeja. Luulen, että tämä peruskuvio tulee säilymään samana myös tulevaisuudessa, jos ei tietysti näihin nyt sitten ruveta yhtäkkiä jotakin uutta ratkaisua keksimään.

Pekka S.: Se, mikä ainakin säilyy, niin sota on ihmisten välistä toimintaa, useimmiten erikielisten ihmisten välistä toimintaa. Sellaisena se tulee pysymään.

Juha: Kiitoksia, Pekat. Jos tästä keskustelusta jotenkin yhteen voisi vetää, niin se olisi suurin piirtein sama kuin ensimmäisestä asiaa koskevasta podcastista: Kun tilanne on se mikä on ja ihmiskunta on se mikä on, myös Suomen pitää varautua siihen ja tähän varautumiseen kaikkein paras tae on sellainen reservi myös kielipoliittisesti, että se pystytään ottamaan myös kriisitilanteessa käyttöön.

[loppumusiikki]