Surevien äitien kohtaaminen eli kuinka tehdä työtä lapsen kuoleman jälkeen

Olen kirjallisuuden suomentaja. Minulta ei lähtökohtaisesti oleteta että olisin samanlainen kuin kirjailijat joiden teoksia suomennan. Se ei voi eikä saa olla toimeksiannon edellytys. Haluaisin uskoa että osaamisen lisäksi riittäisi kun on omistautunut, innostunut, tiedonhaluinen, luova ja eläytyvä. Kriteerit vain ovat raadollisempia. Suomennetun kirjallisuudenkin kustantaminen on liiketoimintaa: kirjan suomentamisen kulut halutaan painaa mahdollisimman alas, eikä työn suorittajan valinnassa aina ratkaise se kuka on paras, pätevin tai sopivin. Saatan olla myös ainoa mahdollinen – tai se joka tekee työn halvimmalla. Ja joustaa eniten.

Joskus kuitenkin käy toisin. Elokuussa 2017 sain varovaisen tiedustelun jossa kysyttiin olisinko halukas suomentamaan palkitun tanskalaisen runoilijan surukirjan. Kirjassa runoilija kertoo 25-vuotiaan poikansa kuolemasta. Tiesin hänet. Hän oli voittanut muutama vuosi sitten Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon, mutta sitä novellikokoelmaa ei ollut haluttu julkaista suomeksi.

Totta kai olin halukas ainakin lukemaan surukirjan.

Luettuani sen olin halukas myös suomentamaan sen.

Tässä yksinkertaistettuna toimeksiannon tausta.

En tiedä olinko kustantamon ensimmäinen, viimeinen, paras, sopivin tai ainoa vaihtoehto.

Suomensin kirjan, ja nyt se on ilmestynyt.

Kirja on Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin: Carlin kirja, ja sen on kirjoittanut Naja Marie Aidt.

Kirja on saanut Tanskassa palkintoehdokkuuksia ja voittanut tähän mennessä jo yhden merkittävän kirjallisuuspalkinnon, ja sen käännösoikeudet on myyty moneen maahan. Norjassakin se sai heti ilmestyttyään loistavat arvostelut. Myös Helsingin Sanomien kriitikko Anni Valtonen piti siitä.

Kuolemankirjallisuus on raskasta ja haastavaa, ja usein se karkottaa mukavuudenhaluisia lukijoita, niitä jotka kuvittelevat olevansa turvassa näiltä ikäviltä tosiasioilta. Silti kuolemasta on pakko kirjoittaa muutakin kuin terapiakirjallisuutta. Jonkun on pakko kirjoittaa siitä.

Tästä toimeksiannosta teki poikkeuksellisen kustantamon rohkeus, se että työ uskallettiin antaa minulle.

Näkemykseni ammattilaisuudesta on se että sovitut työt tehdään, vaikka ympäriltäni kuoleekin ihmisiä. Suomennettavikseni annetut kirjat eivät ole jääneet ilmestymättä kuoleman takia. Kollegani Risto Varteva kuoli vuonna 2004. Kahden hengen työryhmämme oli silloin suomentamassa norjalaisen Lars Fr. Svendsenin Ikävystymisen filosofiaa. Riston kuoleman jälkeen jouduin etsimään hänen työhuoneestaan keskeneräiset muistiinpanot ja saattamaan työn loppuun yksin. Itku kurkussa pengoin hänen papereitaan. Kirja julkaistiin aikataulussa.

Isäni sairastui ja kuoli talvella 2009. Olin ottanut tuolle keväälle poikkeuksellisen tuplabuukkauksen, Kjell Westön ja Ulf Lundellin kahden ison romaanin suomennoksen. En enää muista miten niistä selvisin, huonosti varmaankin, huonommin kuin yleensä, mutta kirjat julkaistiin aikataulussa.

Nämä kuolemat eivät sittenkään vielä kouraisseet tarpeeksi syvältä. En silloin vielä tiennyt kuolemasta mitään. Nyt tiedän. Tyttäreni masennus syveni kesällä 2016, eikä hän saanut muuta hoitoa kuin masennuslääkkeitä, paljon, paljon masennuslääkkeitä. Hän päätyi äärimmäiseen ratkaisuun ja teki niillä itsemurhan. Hän jaksoi elää 26-vuotiaaksi. Olin silloin suomentamassa Linn Ullmannin romaania Rauhattomat. Kerroin kustantamoon että varokaa, nyt voi tulla erityisen paljon virheitä, mutta yritän tehdä työn loppuun saakka valmiiksi vedosten lukua myöten. En tarvitse erityiskohtelua.

Hoidin tyttäreni kuolinsiivouksen, paperiasiat, hautajaiset ja perunkirjoituksen, muutin aiemman suunnitelman mukaisesti Hankoon, yritin tehdä töitä joka päivä, suomensin tanskalaisen Kim Leinen romaanin Kuilu. Ullmannin kirjakin ilmestyi. Työt eivät keskeytyneet, vaikka en pärjännytkään Hangossa yksin vaan muutin sieltä puolen vuoden kuluttua takaisin Helsinkiin. Sillä tiellä olen. Yritän edelleen tehdä töitä joka päivä. Luen itsemurhan filosofiasta, kirjoitan kirjaa, suomennan Knausgårdin esikoisteosta, käyn kuolemantutkimusseuran luennoilla, ajattelen, nukun, kävelen hautausmaalla, matkustelen, olen yksin. Mitä muutakaan voisin tehdä?

Olin heti tyttäreni kuoleman jälkeen toivonut että minulle tarjottaisiin suomennostöitä kuten ennenkin. Freelancerina minulla ei ole varaa luopua työnteosta, mutta pelkistämisen varaa on aina. Sosiaalisuus eristäytyminen ei ole alun perin ehkä ollut vapaaehtoista, mutta koska olen sekä ammatillisissa yhteyksissä että yksityiselämässäni kokenut kaikki surututkija Juha Itkosen luettelemat ajattelemattomat, ymmärtämättömät, tahdittomat, tunteettomat sekä tahattoman ja tahallisen julmat kohtaamiset ja kohtaamattomuudet radiohiljaisuudesta tökeröihin lähestymisyrityksiin. Itsemurhasta ei voi puhua, surevaa vältellään, häntä ei kuunnella, hänen suruaan väheksytään ja vertaillaan, hänelle tuputetaan neuvoja, häntä syyllistetään. Kuulija kääntää huomion itseensä ja kiinnostavampiin puheenaiheisiin. Sureva mykistyy. Hienotunteisuuden nimissä hänet myös jätetään rauhaan (lue: oman onnensa nojaan), ja siihen hänen on pakko alistua. Hänellä ei ole voimaa tehdä aloitteita eikä solmia katkenneita siteitä uudestaan. Absoluuttinen eksistentiaalinen kriisi tekee surevasta passiivisen ja aran. Sureva ei jaksa olla jatkuvassa puolustusvalmiudessa eikä selittää miksi ja miten hän virallisen suruajan mentyä ohi suree.

Elävien elämä lakkaa olemasta, sureva siirtyy marginaaliin.

Vuosi sitten suomensin Imageen Knausgårdin kirjoittaman artikkelin aivokirurgi Henry Marshista. Toimeksiannon yhteydessä Image tilasi minulta pienen esseen ja julkaisi Surun istukan kesänumerossaan. Siitä lähti liikkeelle vyöry; essee on generoinut toivottuja kirjoitustoimeksiantoja, ja salaa haaveilen jopa ammatinvaihdosta.

Aidtin surukirjan tungin kahden ison, ennalta sovitun romaanisuomennoksen väliin. Se oli toisin sanoen ylimääräinen työ. Kirja oli pieni mutta vaikea, täynnä kirjallisuusviitteitä, paljon tarkistettavaa, typografisesti hankalasti hahmottuva, fragmentaarinen, raivokas, tyly, runollinen ja rumankaunis kertomus siitä miltä äidistä tuntuu kun hänen lapsensa kuolee. Se on tukahtunutta kuiskausta ja suoraa huutoa. Täydellinen surutyö lapsensa menettäneelle suomentajalle?

Sain kustantamosta kirjailijan sähköpostiosoitteen ja ilmoittauduin hänelle. Välillemme syntyi vuoden pimeimmäksi ajaksi kiinteä yhteydenpito. Kirjailija lähetti minulle oma-aloitteisesti Stéphane Mallarmén runoja joita hänen muut kääntäjänsä olivat etsineet. Hän lähetti minulle linkin helmikuussa kuolleen islantilaisen elokuvasäveltäjä Jóhann Jóhannssonin teoksesta Orphée. Mietimme yhdessä Walt Whitmanin runon Song of Myselfin eri versioita. Yliopiston kirjastosta löysin elegian jonka Jan Kochanowski oli vuonna 1580 kirjoittanut kuolleesta lapsestaan. Usein eksyin Gilgameshin säkeisiin ja kompastelin Inger Christensenin soneteissa.

Välillä kauhistelin, kaduin ja häpesin viestejäni: kuormitin kirjailijaparkaa, lisäsin hänen taakkaansa. En muistanut että tämänkaltaisessa surussa muiden menetykset eivät kiinnosta. Sureva ei yksinkertaisesti jaksa ottaa niihin kantaa, sillä kaikki voimat menevät omaan hauraaseen selviytymistaisteluun.

Omassa surussani unohdin vertaistuen periaatteen. Siinä koulutettu kokemusasiantuntija sanoo että kuuntelen ja ymmärrän sinua, mutta rivien välissä hän kuiskaa että vain jos saan heti sen jälkeen kertoa opetukseksi oman selviytymistarinani.

Aidt valittaa että sanat ovat pettäneet hänet. Siksi hänen surukirjassaan on niin paljon lainauksia muilta kirjailijoilta. Hän oli etsinyt täyteläisyyttä maailmankirjallisuudesta ja luottanut siihen että joku toinen kirjailija on joskus kirjoittanut samanlaisesta tai melkein samanlaisesta henkilökohtaisesta menetyksestä. Menetys kuin menetys, kuolema kuin kuolema, eikö niin.

Monet Aidtin siteeraamista lähdeteoksista on suomennettu. Se osoittaa että suomi on sivistyskieli, mutta juuri tässä tyylillisessä kontekstissa en ole aina pystynyt nojautumaan aiempiin tulkintoihin. Olenkin noudattanut Risto Vartevan oppia: älä turhaan kunnioita aiempia suomennoksia, eivät ne ole kaanoneita. Ne voivat olla yhtä paskoja kuin omasi. Vain raamatunlauseet ja Shakespeare ovat kaanoneita. Ja nekin voivat olla paskoja. Niinpä olen suomentanut soveltanut ja muokannut Aidtin lainaamia kohtia omin päin tämän kirjan tarpeisiin.

Aidtin 25-vuotiaana kuollut poika oli vain kaksi kuukautta vanhempi kuin minun tyttäreni. He olivat aivan erilaisia ihmisiä, heillä oli erilainen elämä ja erilainen kuolema, ja meidän, kahden surevan äidin tapa surra, elämäntilanne, perhe, työ, elinympäristö ja tausta poikkeavat toisistaan täysin. Heillä ei ollut mitään yhteistä, meillä ei ole mitään yhteistä. Meillä kahdella, tanskalaisella runoilijalla ja hänen suomentajallaan, on yhteistä vain tämä äärimmäinen menetys. Kuollut lapsi. Ja Carlin kirja.

Tämä ei ole sankaritarina. En ole supersuorittaja enkä huippusuomentaja, eikä minusta koskaan tullut tarpeeksi hyvää eikä parasta. Aikani, voimani ja kykyni loppuivat kesken. Tunnustan myös että näin totaaliseen yksityiseen kestosuruun sisältyy niin paljon pelkoa, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä, itseinhoa, häpeää ja epätoivoa, että se vaikuttaa väistämättä kaikkeen selviytymiseen, työsuorituksiin, havainnointiin, tunne-elämään, ihmissuhteisiin ja mielenterveyteen. Suru rikkoo keskittymisen. Se lisää muistikatkoksia, ajatusvirheitä, huolimattomuutta, unihäiriöitä, psykosomaattisia oireiluja ja somaattisia sairauksia. Se aiheuttaa masennusta ja itsetuhoisuutta.

Suru ei jalosta. Se ei tee minusta hyvää ihmistä vaan kärsimättömän ja itsekkään. Suru invalidisoi. Lopullisesti.

Surusta syntyy lakuuna.

Toisaalta surusta ei ole tarkoituskaan päästä eroon. Oman lapsen kuolemasta toipuminen ei ole mahdollista. Survive, not recover.

Sopii yrittää.

Saa tehdä paremmin jos osaa.

En tule koskaan palautumaan entiselleni. Minua ei voi lohduttaa eikä minua kannata sääliä. Ei ole olemassa surutyötä jota voisin tehdä. On vain erilaisia keinoja, hyviä ja huonoja, yrittää opetella ottamaan suru osaksi elämää. Yksi niistä on yrittää jaksaa tehdä työtä surussa, surusta huolimatta, surun sylissä, kuten uskontotieteilijä ja surututkija Mari Pulkkinen väitöskirjassaan sanoo. Kirjallisuus onkin surevalle siunattu ammatti. Se antaa enemmän kuin ottaa. Melkein kaikki suomennettavikseni päätyneet pohjoismaiset kirjat käsittelevät kuolemaa, ja elleivät ne käsittele kuolemaa, ne käsittelevät elämää.

Taiteen merkitystä ei voi väheksyä.

Aidtin surukirjan suomentaminen oli siis tavallinen toimeksianto, sisällöllisesti raskaampi ja itkettävämpi vain. Tosin en olisi voinut ottaa tätä työtä vastaan ilman ymmärrystä siitä että kuolema on välttämätöntä kohdata sen kaikkein raaimmassa muodossa. Kirjallisuuden, itseni ja näiden kuolleiden lasten muiston tähden.

Teksti: Katriina Huttunen

Kirjoittaja on pohjoismaisen kirjallisuuden suomentaja. ​