Käännökset ja tulkkausapu EU-maiden rikosoikeudenkäynneissä

14.3.2018

Eurooppaoikeuden akatemian (ERA) seminaari Riiassa 15.­–16.2.2018

Milloin viranomaiset ovat velvollisia järjestämään käännös- ja tulkkausapua rikoksesta epäillylle tai syytetylle henkilölle? Entä millä kielellä? Millaisin järjestelyin tämä oikeus on turvattu Euroopan unionin eri jäsenvaltioissa? Onko oikeudenkäyntiasiakirjojen käännösten ja oikeustulkkauksen laatu riittävän hyvä?

Uudehkot EU-direktiivit valtioiden rajat ylittäviin rikosoikeudenkäynteihin liittyvistä menettelytakeista (procedural safeguards) vaativat erityisesti tuomioistuinlaitokselta tietojen ja osaamisen päivittämistä. Oikeusalan toimijoiden lisäksi tämän seminaarin yhdeksi kohderyhmäksi oli nimetty myös oikeuskääntäjät ja ‑tulkit. Vastaavan sisältöinen koulutustilaisuus on järjestetty eri puolilla Eurooppaa jo kolmesti aiemmin.

Euroopan unionin ja sen jäsenvaltioiden tukema Eurooppaoikeuden akatemia (Europäische Rechtsakademie, ERA) toimii Saksan Trieristä käsin. Vuonna 1992 perustettu koulutuslaitos tarjoaa oikeusalan toimijoille – tuomareille, syyttäjille, asianajajille ja lainvalvontaviranomaisille – vakuuttavan määrän laadukasta täydennyskoulutusta niin lähi- kuin etätilaisuuksina.

Euroopan unioni antoi vuosina 2010–2016 yhteensä kuusi direktiiviä epäiltyjen ja syytettyjen oikeuksista rikosoikeudenkäyntien yhteydessä jäsenvaltioissa. Ne ovat osa Procedural Rights Roadmap ‑nimellä tunnettua, jäsenvaltioiden oikeusalan yhteistyötä koskevaa toimenpidesuunnitelmaa. Kyseiset kuusi säädöstä koskevat oikeutta tulkkaukseen ja käännöksiin asianosaisen ymmärtämällä kielellä (2010/64/EU) sekä oikeutta tiedonsaantiin (2012/13/EU), oikeusavustajan käyttämiseen (2013/48/EU) ja oikeusapuun (2016/1919/EU). Samaan direktiiviperheeseen kuuluvat myös säädökset syyttömyysolettamaan liittyvistä näkökohdista (2016/343/EU) ja lapsia koskevista menettelytakeista (2016/800/EU). Lue lisää.

EU:n direktiivit ovat eräänlaisia lainsäädäntöohjeita, joiden sisällön kukin jäsenvaltio toteuttaa joko täydentämällä voimassa olevaa lainsäädäntöään tai antamalla kokonaan tai osittain uutta lainsäädäntöä täyttääkseen EU-velvoitteensa. Edellä luetelluista direktiiveistä kolmea ensin mainittua noudatetaan jo jäsenvaltiossa (periaatteessa).

 

Oikeustulkkaus ja oikeudenkäyntiasiakirjojen käännökset

Seminaarin avausteemana oli ns. oikeustulkkaus- ja oikeuskäännösdirektiivi 2010/64/EU. Juuri se säädettiin näistä kuudesta sisardirektiivistä ensimmäisenä, sillä asianmukaiset kielijärjestelyt luovat perustan kaikkien muiden menettelytakeiden toteutumiselle. Rikosoikeudellisten menettelyjen asiatuntija, Bristol Law Schoolin emeritusprofessori Ed Cape selosti direktiivin ydinsisältöä:

  • - rikoksesta epäillylle tai syytetylle, joka ei puhu tai ymmärrä oikeudenkäyntikieltä, on tarjottava maksutonta tulkin apua poliisikuulusteluissa, yhteydenpidossa oman oikeusavustajansa kanssa ja oikeusistunnossa;​
  • - asianosaisen on myös saatava kirjallinen käännös puolustuksensa kannalta keskeisistä teksteistä, kuten pidätysmääräyksestä, syytteestä ja tuomiosta. Syytetyn itsensä esittämät prosessiasiakirjat eivät siis kuulu tähän kategoriaan, vaan hänen on tarvittaessa huolehdittava niiden käännättämisestä itse.

 

Näiden perusperiaatteiden toteutumista käytännössä ovat vaikeuttaneet monet direktiivin sanamuotojen tulkintaongelmat. Millä kielellä tulkkaus- ja käännöspalvelu olisi taattava? Direktiivin johdanto-osan 22 kappaleessa (mutta ei varsinaisessa artiklaosuudessa) todetaan, että ”tulkkaukset ja käännökset olisi tarjottava epäiltyjen tai syytettyjen henkilöiden äidinkielellä tai jollakin muulla kielellä, jota he puhuvat tai ymmärtävät, jotta he kykenevät käyttämään täysimääräisesti oikeuttaan puolustukseen ja jotta turvataan menettelyn oikeudenmukaisuus”. Päänvaivaa aiheuttaa riittävän kielitaidon määrittämisen vaikeus. Tuomareiden on oltava valppaina tehdessään päätöstä kääntämisen ja tulkkauksen tarpeesta: ulkomaalaiset syytetyt nimittäin saattavat yliarvioida taitonsa oikeudenkäyntikielessä arvellessaan, että paikallisen kielen ”osaamisella” voi olla vaikutusta heidän oleskelustatukseensa kyseisessä maassa.

Ei myöskään ole yksiselitteisen selvää, missä menettelyvaiheissa tulkkaus- ja käännöspalvelut on taattava. Joissain jäsenvaltioissa – kuten Suomessa – pikkurikkeet (esim. myymälävarkaudet ja vähäiset liikennerikkomukset) käsitellään hallinnollisessa menettelyssä eikä rikosoikeudenkäynnissä, eikä direktiivi näin ollen koske niitä. On myös ollut ongelmallista ratkaista, missä rikosprosessin vaiheessa oikeus tulkkaukseen ja käännöksiin alkaa ja mihin valitusportaaseen se päättyy. Tämä problematiikka on jo poikinut ennakkopäätöksiä niin Euroopan unionin tuomioistuimessa (EUT, Luxemburg) kuin ylikansallisessa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa (EIT, Strasbourg). Oikeusalan toimijat kaipaavat nyt kipeästi tarkempaa ohjeistusta pystyäkseen ratkaisemaan käännös- ja tulkkauspalvelujen mahdollisen tarpeen ja niiden maksuttomuuden edellytykset.

 

Tilanne Suomessa

Puheena olevassa oikeustulkkaus- ja käännösdirektiivissä edellytettyjä käytäntöjä on täytynyt soveltaa jäsenvaltioissa jo lokakuusta 2014 lähtien. Suomessa täytäntöönpano ei aiheuttanut erityistä muutostarvetta oikeudellisten käännösten osalta: meillähän on jo 1960-luvun lopulta ollut käytössä valantehneiden kääntäjien tutkintojärjestelmä, joka alkujaan kuului oikeusministeriön hallinnonalaan. Sen pohjalta syntyivät välivaiheiden kautta nykyinen, vuodesta 2008 voimassa ollut ja Opetushallituksen hallinnoima auktorisoitujen kääntäjien tutkintojärjestelmä ja rekisteri. Rekisterissä on jo lähes 2 800 auktorisoitua kääntäjää eri kielipareissa (toisen kielistä on aina oltava yksi kolmesta kotimaisesta kielestämme).

Uutena järjestelynä Suomeen perustettiin vuonna 2016 oikeustulkkirekisteri. Siihen on tähän mennessä ehditty kelpuuttaa vasta parikymmentä ammattitulkkia – huutavasta tulkkipulasta huolimatta. Ammatissa jo toimiville tulkeille on parina viime vuonna järjestetty oikeustulkkien näyttötutkintoon valmentavaa koulutusta. Tänä vuonna käynnistyy oikeustulkkauksen erikoistumiskoulutus eräiden yliopistojen ja kahden ammattikorkeakoulun yhteistyönä.

Niin auktorisoitujen kääntäjien kuin oikeustulkkien tutkintovaatimukset ovat maassamme kansainvälisesti tarkasteltuna varsin tiukat käännösten ja tulkkauksen mahdollisimman korkean tason varmistamiseksi.

 

Mikä on riittävä laatutaso?

Oikeustulkkaus- ja käännösdirektiivissä asetetut laatuvaatimukset eivät ole toteutuneet jäsenmaissa odotusten mukaisesti. EU:n perusoikeusviraston (FRA) vuonna 2016 julkaisemasta selvityksestä käy ilmi, että oikeustulkeista tai -kääntäjistä koottuja rekistereitä on EU:n 27 jäsenvaltiosta 17:ssä. Niistäkin vain kahdeksassa on rikosoikeusalan toimijat velvoitettu hyödyntämään olemassa olevia virallisia rekistereitä. Viranomaiset eivät aina käytäkään auktorisoituja ammattilaisia – mahdollisesti tietämättömyyttään tai pitääkseen kiinni vakiintuneista järjestelyistä.

Parannuksia ja selkeyttä kaivataan aivan perusasioihin:

  • - oikeusprosessissa edellytettävän kielitaidon vähimmäistason määrittely;
  • - käännettäviksi vaadittujen ”keskeisten asiakirjojen” määritelmä. Viranomaiset nimittäin saattavat tarjota oikeudenkäyntiaineistosta pelkkiä suullisia käännöksiä;
  • - tulkin järjestäminen syytetyn ja hänen oikeusavustajansa väliseen neuvonpitoon on monissa maissa sidoksissa oikeusavun saamiseen.

 

Käännös- ja tulkkauspalveluiden kirjava taso rikosoikeudenkäyntien yhteydessä on aivan oma lukunsa. Tulkki- ja kääntäjärekistereiden perustamisesta ja ylläpitämisestä ei ole yhtenäisiä sääntöjä: rekistereihin hyväksyttävien tulkkien ja kääntäjien ammattitaidon vähimmäislaatuvaatimukset vaihtelevatkin rajusti maittain ja jopa saman maan sisällä. Parin vuoden takaisessa raportissaan EU:n perusoikeusvirasto kehottaa jäsenvaltioita tehostamaan kääntäjä- ja tulkkirekistereidensä laadunvarmistusta asettamalla selkeämmät kelpoisuusehdot, vaatimalla rekisteröinnin säännöllistä uusimista ja järjestämällä pakollista täydennyskoulutusta.

Yksi seminaarin pääpuhujista oli Euroopan oikeustulkkien ja ‑kääntäjien kattojärjestön Eulitan edellinen puheenjohtaja, itävaltalainen diplomitulkki Liese Katschinka. Hän esitteli monikielisyyttä ja tulkkikoulutusta käsittelevää Euroopan komission tulkkauspääosaston loppuraporttia vuodelta 2009. Sen suosituksissa hahmotellaan oikeustulkkien ammattiprofiili ja hyvät toimintakäytännöt. Katschinka kertoi myös parin vuoden takaisesta Eulitan ja muutaman EU-maan käännös- ja tulkkausalan järjestön yhteisestä pilottihankkeesta, jossa tarkoituksena oli kehitellä EU:n jäsenvaltiot kattava virallisten kääntäjien ja tulkkien rekisteri, ”LIT Search”. Rekisterin jatkokehittämiselle ja käyttöönotolle ei sittemmin ole löytynyt tarvittavaa rahoitusta EU:lta.

Laadukkaiden käännös- ja tulkkauspalvelujen järjestäminen ns. harvinaisemmissa, ulkoeurooppalaisissa kielissä on monesti kiperä kysymys. Katschinka totesikin, että oikeudenkäynneissä olisi tarvittaessa pyrittävä tarjoamaan reletulkkaus (tulkkaus välikielen kautta) videoyhteyden välityksellä puhelintulkkauksen sijaan. Myöskään lakimiesten käyttäminen oikeustulkkeina ei ole suositeltava käytäntö ammattitaitovaatimusten kannalta ja esteellisyysnäkökulmasta. Oikeustulkkauksen laatuvaatimuksista on aivan äskettäin julkaistu kansainvälinen standardi (ISO 18841:2018).

 

Kääntäjänä oikeusoppineiden joukossa

Riikan-seminaari oli alun perin kohdennettu oikeusalan toimijoille EU:n pohjoisimmista jäsenvaltioista. Baltian maiden ja Irlannin ohella osallistujia kertyi loppujen lopuksi eri puolilta mannerta, myös Välimeren maista sekä Bulgariasta ja Romaniasta. Luennoitsijat olivat oikeustieteilijöitä ja korkeita syyttäjäviranomaisia eri jäsenvaltioista.

Tässä avartavassa koulutustilaisuudessa olin paitsi ainoa osallistuja Suomesta myös ainoa ammattikääntäjä eri maiden tuomareista, syyttäjistä ja asianajajista koostuvan yleisön joukossa. Puolitoistapäiväisestä ohjelmasta vain noin kolmannes sivusi käännösalan ammattilaisen ydinosaamista, mutta oli kaikkiaan hyödyllistä kuulla, miten oikeusammattilaiset, joiden on sovellettava ”ylhäältä käsin” annettua EU-lainsäädäntöä käytännön työssään, pohtivat keskenään säädösten tulkintakysymyksiä, jakoivat kokemuksiaan säännösten täytäntöönpanosta ja solmivat henkilökohtaisia kontakteja valtiorajojen yli. Juuri sitähän EU-yhteistyö parhaimmillaan on.

 

Teksti:​ Ruth Jakobson

Kirjoittaja on kääntäjä/suomentaja, käännös- ja viestintäpalveluiden tarjoaja sekä SKTL:n hallituksen jäsen ja II jaoston (asiatekstinkääntäjät) puheenjohtaja. Hän osallistui seminaariin ammatinharjoittajan ominaisuudessaan. Järjestäjätaho korvasi matka- ja majoituskulut; osallistujat itse maksoivat pelkän osallistumismaksun (150 euroa).