Runojen uudelleenkääntämiskilpailun satoa: Juha Silvo

J. Alfred Prufrockin rakkauslaulu

Sinä ja minä, nyt lähdetään,

kun ilta on taivasta vasten levällään

kuin leikkauspöydälle nukutettu potilas;

lähdetään, kolutaan ne tietyt tyhjentyvät kadut,

lymypaikkojen mutisevat alut,

öisen levottomuuden yhden yön halvat hotellit

ja sahanpuruin siivottavat pubit ja niiden koristeosterit:

kadut kuin uuvuttavat todistelut,

kavalasti tarkoitetut

viemään musertavan kysymyksen eteen...

Voi, älä kysy minkä! Nyt lähdetään

se visiitti vihdoin tekemään.



Sisällä naiset kulkevat / Huone täyttyy naisista / Naistenhuoneessa puheenaihe

ja Michelangelosta puhuvat. / ja renessanssitaidepuheesta. / on Michelangelon maalaustaide.



Ikkunaruutuun selkäänsä hierova keltainen sumu,

ikkunaruutua kuonollaan hierova keltainen savu

kielellään lipoi illan nurkat,

kulki viemärilammikoiden yllä kadut,

antoi sataa selkäänsä piipuista noen,

nopealla hypyllä terassin saavutti,

ja koska lokakuun yö oli pehmeä,

kiertyi talon ympäri sykkyrälle ja nukahti.



Onhan sentään vielä aikaa

keltaisen savun lipua kadulla,

hieroa selkäänsä ikkunaan;

vielä on aikaa, on aikaa

ottaa ilme jolla kohdattavat ilmeet kohdata;

on aikaa luoda ja murhata,

ja aikaa kaikkiin kätten töihin ja päiviin

jotka kysymyksen nostavat ja lautasellesi laskevat;

aikaa sinulla ja aikaa minulla,

ja aikaa epäröintiin vielä sadannen kerran

ja sataan haaveeseen sadan harkinnan verran

ennen kuin on tarjoiltu paahtoleipä ja tee.



Sisällä naiset kulkevat / Huone täyttyy naisista / Naistenhuoneessa puheenaihe

ja Michelangelosta puhuvat. / ja renessanssitaidepuheesta. / on Michelangelon maalaustaide.



Onhan sentään vielä aikaa

ihmetellä ”uskallanko minä?” ja ”minäkö uskallan?”

aikaa kääntyä portaissa ja alas palata,

keskellä päätä näkyy kaljun alkua —

 (he sanovat: ”Kylläpä ovat hiuksensa harvenneet!”)

minun shakettini, kaulukseni joka yltää leukaan,

solmioni, runsas ja hillitty, vain neula tehosteenaan —

(he sanovat: ”Ovatpa kätensä ja säärensä kavenneet!”)

uskallanko

järkyttää kaikkeutta?

Hetkinen on aikaa

harkita ja päättää, ja hetkinen sen voi toiseksi kääntää.

Alkuperäinen runo:

T. S. Eliot

The Love Song of J. Alfred Prufrock

Let us go then, you and I,

When the evening is spread out against the sky

Like a patient etherized upon a table;

Let us go, through certain half-deserted streets,

The muttering retreats

Of restless nights in one-night cheap hotels

And sawdust restaurants with oyster-shells:

Streets that follow like a tedious argument

Of insidious intent

To lead you to an overwhelming question ...

Oh, do not ask, “What is it?”

Let us go and make our visit.



In the room the women come and go

Talking of Michelangelo.



The yellow fog that rubs its back upon the window-panes,

The yellow smoke that rubs its muzzle on the window-panes,

Licked its tongue into the corners of the evening,

Lingered upon the pools that stand in drains,

Let fall upon its back the soot that falls from chimneys,

Slipped by the terrace, made a sudden leap,

And seeing that it was a soft October night,

Curled once about the house, and fell asleep.



And indeed there will be time

For the yellow smoke that slides along the street,

Rubbing its back upon the window-panes;

There will be time, there will be time

To prepare a face to meet the faces that you meet;

There will be time to murder and create,

And time for all the works and days of hands

That lift and drop a question on your plate;

Time for you and time for me,

And time yet for a hundred indecisions,

And for a hundred visions and revisions,

Before the taking of a toast and tea.



In the room the women come and go

Talking of Michelangelo.



And indeed there will be time

To wonder, “Do I dare?” and, “Do I dare?”

Time to turn back and descend the stair,

With a bald spot in the middle of my hair—

(They will say: “How his hair is growing thin!”)

My morning coat, my collar mounting firmly to the chin,

My necktie rich and modest, but asserted by a simple pin—

(They will say: “But how his arms and legs are thin!”)

Do I dare

Disturb the universe?

In a minute there is time

For decisions and revisions which a minute will reverse.

Aikaisemmat suomennokset:

Leo Tiainen (T.S. Eliot: Autio maa. Neljä kvartettia ja muita runoja. Otava 1949), Ville Repo (Tähtien väri. Valikoima amerikkalaista runoutta. Wsoy 1992), Pekka Sauri (Mies joka luki runon. Suomalaisten miesten valitsemia runoja. Otava 1995) ja tiedossani on myös, että Arto Kytöhonka on julkaissut käännöksensä omakustanteena (Äitini talo, 1989, ISBN 951-9137-20-3) joka löytyy Rikhardinkadun kirjaston taiteilijakirjakokoelmasta. Olen merkinnyt siitä muistiin ainoastaan "Tulee ja menee huoneessa naista / kaikki puhuu Michelangelosta" (!) ja että se kyllä soinnutteli jonkin verran, mutta otti kovin suuria vapauksia.

Perusteluni sille, miksi uudelleenkäännöstä tarvitaan, ovat seuraavat:

Eliotin loppusoinnutteleva puoli on jäänyt melko lailla huomiotta suomennoksissa ja sen vaikeus on sen luontevassa puhekielisyydessä. Tämä on johtanut kömpelöihin ratkaisuihin julkaistuissa suomennoksissa. Valitsin nyt suomentamistani Eliotin runoista ikonisuutensa tähden tämän, vaikka tiukemmin mitallisiakin runoja on, joista suomennoksia ei ole julkaistu ...jaa, taidanpa laittaa ehdolle jonkin niistäkin!