Julkaistu 11.3.2025
Haastattelu: toimittaja Juha Roiha
Puhujat: upseeri ja Tampereen yliopiston tohtoriopiskelija Pekka Snellman ja Itä-Suomen yliopiston yliopisto-opettaja Niina Syrjänen
Tuotanto: SKTL:n viestintäasiantuntija Maarit Laitinen
Käsikirjoitus: Tuija Kinnunen, Maarit Laitinen, Esa Penttilä, Eliisa Pitkäsalo, Juha Roiha, Lena Segler-Heikkiä, Kristiina Taivalkoski-Shilov, Pekka Snellman ja Niina Syrjänen
Miten kääntäminen ja tulkkaus tukivat Suomen sotatoimia talvi- ja jatkosodassa? Entä millainen rooli niillä on nykyajan Puolustusvoimissa? Upseeri ja tohtoriopiskelija Pekka Snellman Tampereen yliopistosta ja yliopisto-opettaja Niina Syrjänen Itä-Suomen yliopistosta keskustelevat sotatulkkaajien ja -kääntäjien tehtävistä toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa sekä siitä, miten monikielinen viestintä on järjestetty tämän päivän Puolustusvoimissa. Miten Nato-jäsenyys ja kansainväliset rauhanturvatehtävät vaikuttavat Puolustusvoimien kielipolitiikkaan sekä käännös- ja tulkkauskäytänteisiin?
[kesto 31 min]
Litterointi:
[tunnusmusiikki]
Juha Roiha: Tervetuloa Käännetään rautalangasta -podcastin pariin, jonka aihe kahdessa seuraavassa jaksossa on hyvinkin ajankohtainen. Näissä jaksoissa keskitytään sodan ja konfliktitilanteiden kääntämiseen ja tulkkaamiseen.
Puhetta ja tulkkaamista tarvitaan tietysti ennen konfliktitilanteeseen joutumista. Jotkut ovat sanoneet, että politiikka on sodan jatke. Toiset taas käsittävät asian päinvastoin, mutta joka tapauksessa kääntämistä ja puhetta, rinnakkaisia kieliä, tarvitaan siinä vaiheessa, kun neuvotellaan, kun soditaan ja kun pyritään sodasta pois, eli täsmennetään rauhanehtoja, katsotaan, minkälaisiin sopimuksiin voidaan päästä.
Me puhumme tässä jaksossa kääntämisestä ja tulkkauksesta talvi- ja jatkosodassa Suomessa sekä nykypäivän Puolustusvoimissa. Minä olen Juha Roiha. Minulla on täällä vieraanani ja puhujana tohtoriopiskelija ja upseeri Pekka Snellman Tampereen yliopistosta, tervetuloa.
Pekka Snellman: Kiitoksia.
Juha: Ja yliopisto-opettaja Niina Syrjänen Itä-Suomen yliopistosta.
Niina Syrjänen: Kiitos.
Juha: Tervetuloa. Myös sinun väitöskirjasi käsittelee juuri tätä aihetta. Olet tutkinut muun muassa, missä tarvittiin kääntämistä ja tulkkausta toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa. [Tehtäviä] oli monenlaisia.
Niina: Ei puhuta koko Suomesta, vaan lähinnä siitä, [milloin] sodankäynnissä tarvittiin kääntämistä ja tulkkausta. Voi ajatella, että [sota-ajan kääntämisessä ja tulkkauksessa] on kolme isompaa osa-aluetta tai toiminta-aluetta. Tiedustelu on yksi tärkeä [toiminta-alue], sitten propagandatoiminta ja aseveliyhteistyö, joka Suomessa tarkoitti Suomen ja saksalaisten välistä yhteistyötä.
Tiedustelu ei toimi, jos ei osaa tiedusteltavan kohteen kieltä. Jossain vaiheessa, kun saatiin tiedustelutiedot millä tavalla tahansa, kääntämistä täytyy jossain vaiheessa tapahtua esimerkiksi talvisodan aikaan. Suomalaiset sai yllättävän paljon venäjänkielisiä asiakirjoja sotasaaliina ja niitä suomennettiin vielä talvisodan jälkeenkin. Siihen tarvittiin venäjän kielen osaajia paljonkin. Jos jatkossa ajatellaan toista isoa tulkkauksen tarvepaikkaa, se oli sotavangit. Niitä tuli paljon ja sotavankien kuulustelu vaati lähinnä venäjän, mutta myös muiden kielten osaamista.
Juha: Mistä näitä toimijoita ja tulkkeja haalittiin kasaan?
Niina: Vähän sieltä, mistä saatiin.
Juha: No mistä niitä saatiin?
Niina: Hyvin suunnittelematonta touhua oli kaikkiaan käännös- ja tulkkaustoiminta. Tietysti senkin voi sanoa, että ei siellä käännös- tai tulkkaustoimistoa ollut tai se ei ollut minkään tietyn osaston vastuulla edes.
Voi ajatella tai hahmotella viisi eri ryhmää, mitä kautta ihmiset päätyi kääntäjiksi ja tulkeiksi sodan aikana. On sellaisia, jotka on esimerkiksi perhetaustansa vuoksi viettäneet aikaa ulkomailla, omaksuneet sitä kautta vieraan kielen ja sen kulttuurin, ja sitten heidät on aika monellakin tavalla saatu armeijan palvelukseen.
Sitten oli sotilaita, jotka oli syntyneet ja kasvaneet rajaseudulla Suomen ja Venäjän, tai Suomen ja Neuvostoliiton rajalla. Heidän kaksikielisyytensä oli arkipäivän toimintaan perustuvaa. Raja oli silloin hyvin vapaasti ylitettävä ja hyvin häilyväkin. [Rajan yli] käytiin kauppaa ja se oli arkipäivästä, mutta silloin tällaisia ihmisiä päätyi esimerkiksi tulkiksi rintamalle sotavankikuulusteluihin. Toisen kielen, joko venäjän tai suomen, kielitaito saattoi olla vähän heikompi, koska se oli arkipäivän kieltä.
Sitten oli tietysti venäläiset emigrantit yksi joukko, jotka olivat tulleet Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen 20–30-luvulla. Heillä oli jonkinlainen Suomi-kytkös tai suomalaistausta. Sillä perusteella he hyvinkin saattoivat olla venäjän äidinkielisiä puhuja ja heitä oli esimerkiksi propagandapalveluksessa. Sitten on vielä… [nauraa]
Juha: Sitten on vielä yksi.
Niina: Sitten on vielä nämä, jotka olivat koulussa tai jossain muualla opiskelleet venäjän kieltä. [Taitotaso] oli tietysti hyvin vaihteleva. Sotavankeja käytettiin myös tulkkeina tai kielitaitoa vaativissa tehtävissä jatkosodan aikana, mikä ei ollut esimerkiksi Geneven sopimuksen sääntöjen mukaista ollenkaan.
Juha: Sotavankien käyttämisessä tietysti on myös se pikku varjopuoli, että luotettavuus ei välttämättä ole kaikkein isoin. Pekka, miten [mielestäsi] tuohon aikaan kenties pystyttiin varmistamaan, että kääntäjä ei itse asiassa ole vakoilija, joka vuotaa saman tien tiedot johonkin muualle?
Pekka: Tuo, mitä Niina kertoi käyttötarkoituksista, mihin kielipalveluja tarvittiin, kuulostaa kyllä hyvin tutulta vielä nykypäivänä. Tiedustelu, viestintä – tai propaganda, niin kuin sitä silloin kutsuttiin – ja yhteistoiminta [korostuu].
Suurena erona [nykyaikaan] on tietenkin, että silloin oli poikkeusolot ja sota. Normaalioloissa tarpeet ovat, paitsi mittakaavaltaan, myös painotukseltaan vähän erilaisia. Normaalioloissa korostuu koulutus yhteistoiminnassa, eikä kysymys luotettavuudesta normaalioloissa ole ehkä niin ratkaiseva.
Varmaan tiedustelutoiminnassa [luotettavuus] korostuu ja siinä vain [täytyy] henkilön tausta tarkistaa mahdollisimman hyvin, mikäli se on mahdollista. Viime kädessä kaikki perustuu luottamukseen.
Niina: Sodan aikana oli monenkin kielitaitoisen kohdalla varmaan hyötyjen ja haittojen välistä tasapainottelua. Tiedettiin, että henkilöllä on epäilyttävä tausta ja hän on toiminut vakoojana jo ennen sotiakin, tai on hyvin poliittisesti aktiivinen. [Kuitenkin lopulta] on vain todettu, että nyt on tässä tilanteessa hänen kielitaidostaan ja osaamisestaan paljon enemmän hyötyä. On taas eri asia, mitä tapahtui, kun sota päättyi.
Juha: Miten hankalaa tutkiminen oli? Mistä sait tietoa, kun tätä tutkit? Mitkä metodit oli?
Niina: Tietysti kaikista paras olisi, että pääsisi haastattelemaan kääntäjinä ja tulkkeina toimijoita, mutta siinä mielessä koko tutkimushanke on ihan liian myöhässä, koska ei ole enää juurikaan niitä. [Se] mitä kautta minä olen tutkinut kääntämistä ja tulkkausta, on päämajan arkistot, joita Kansallisarkistossa säilytetään.
Kuten jo sanoin, käännöstoimistoahan siellä ei ollut, eli tavallaan täytyy ajatella käännöstieteilijän näkökulmasta, missä yhteyksissä mahdollisesti oli tarvittu kielitaitoa, kääntämistä ja tulkkausta, ja sitten taas mietittävä päämajan organisaatiota siitä näkökulmasta, minkä osastojen ja toimistojen tehtävänkuviin kuului mahdollisia kääntämisen paikkoja.
Sitten [arkistosta] on yritettävä löytää sopivia koteloita, selata arkistotietokannat ja kuvailutietojen perusteella koittaa löytää mahdollisia lähteitä. Aika paljon on saanut käydä läpi arkistodokumentteja. Kun sieltä jotain löytyy, melkein ”Hurraa!” tekee mieli huutaa. [nauraa] Hyvin on piilotettua.
Juha: Varmasti. [Monilla], jotka tutkivat tuon aikaisia tapahtumia, yksi isompia lähteitä on ollut sotilaitten kirjeet, päiväkirjat ja [vastaavat]. Tulkit ei varmaan pitänyt tässä suhteessa [kirjaa työstään], vai oliko sinulla ilo päästä käsiksi myös päiväkirjoihin tai kirjeisiin, jossa kuvattiin tämmöisiä tapahtumia?
Niina: Minulla ei ole, mutta Pekka Kujamäki saattaa kertoa tällaisista tapauksista. Hän on päässyt henkilökohtaisiin lähteisiin käsiksi.
Juha: Päästetään Pekka Kujamäki ääneen seuraavassa podcastissa. Pekka Snellman, entä jos verrataan, mitä juuri puhuttiin Niinan kanssa eli sen aikaisia käytänteitä? Vähän viittasit jo, että osa sopii nykyaikaan, osa ei sovi. Mitkä on [käytänteitä, joita] silloin käytettiin, joita esimerkiksi nykyaikana ei enää otettaisi käyttöön?
Pekka: Vaikea kysymys. Sodankäyntiin yleensä pätee sellainen perussääntö, että uudet konstit tulee päälle ja rinnalle, mutta ne ei korvaa vanhoja konsteja. Edelleen on käytössä pistimet, juoksuhaudat ja aasitkin tarvittaessa. Voisin kuvitella, että se pätee myös kielipalveluihin, tulkkaukseen ja kääntämiseen. Asia täytyy saada hoidetuksi jo, vaikka tulee paljon uusia välineitä ja tekniikkaakin. Kieliteknologia on tulossa voimalla myös sodankäyntiin. Uskoisin, että vanhat konstit pätee edelleen.
Juha: Yksi sellainen ainakin tulee maallikolle mieleen, mikä on varmasti muuttunut, että jatko- ja talvisodan aikana Suomen armeijan tulkit olivat pääsääntöisesti miehiä. Nyt on sukupuolijakauma ilmeisesti vähän tasa-arvoisempi.
Pekka: Tässäkin Puolustusvoimat on muun yhteiskunnan osa ja armoilla niin sanotusti. Kieliasiantuntijoissa taitaa naissukupuoli olla niskan päällä, mikä ei välttämättä näy Puolustusvoimissa normaalioloina, mutta viimeistään poikkeusoloissa, kun henkilöstöä tarvitaan, uskoisin, että sukupuolijakauma on vähän eri näköinen.
Juha: Näin voisin kuvitella. Jos [palataan] nykypäivän Suomeen vielä, minkälainen kielipolitiikka Suomen armeijalla tällä hetkellä [on]? Olemmeko täysin kaksikielisiä vai onko ruotsi kuitenkin vähemmistössä? On tietysti ihmisiä, jotka eivät puhu kovinkaan hyvää suomea.
Pekka: Muotoilisin asian näin, että tässäkin asiassa Puolustusvoimat noudattaa lakeja ja asetuksia, eli toimitaan kansalliskielten, suomen ja ruotsin, pohjalta. Komentokieli on tietenkin suomi, se on yhtenäinen kaikille.
Nykyinen palveluspaikkani on Uudenmaan prikaati, jossa koulutuskieli on ruotsi ja laadimme sisäiset asiakirjat ensisijaisesti ruotsiksi. Toki joudutaan vaihtamaan suomeen aina, kun asiakirja lähtee ulospäin. Englanti on tulossa mukaan hyvin voimakkaasti, tässäkin heijastellaan muuta yhteiskuntaa.
Uudenmaan prikaatista jos puhutaan, se on käytännössä kolmikielinen prikaati. Meillä on siellä paljon yhdysvaltalaisia sotilaita ollut viime aikoina. Mitä tulee kielipolitiikkaan laajemmin, esimerkiksi kielikoulutusta Puolustusvoimat ei varsinaisesti anna henkilöstölleen muuta, kuin minimin, jonka tehtävät vaativat. Kannustetaan kielten opiskeluun, ja sitä jossain määrin tuetaan, mutta esimerkiksi [vieraiden kielten], mukaan lukien [englannin, taidon], oletetaan [tulevan] mukana, kun Puolustusvoimiin tullaan töihin. Näin asian voisi muotoilla.
Juha: Jos mennään talvi- ja jatkosodan puolelle takaisin, kun Pekka mainitsi ruotsin kielen. Jos miettii sen aikaista upseeristoa, alkaen marsalkka Mannerheimista yms., upseeristohan tuli tavallaan kahdelta osalta, oli suomenkielistä ja ruotsinkielistä.
Käytettiinkö upseeriston välillä tai jossain päämajassa myös tulkkia, että ruotsin- ja suomenkieliset ymmärsivät toisiaan? Entä kun oli Venäjällä koulutuksen saaneita ja Saksassa koulutuksen saaneita upseereita?
Niina: Tuskin tulkkeja tarvittiin upseereiden välillä, päämajan kielihän oli suomi ja se oli Mannerheimin päätös, että ”täällä puhutaan suomea”. Tietysti siellä oli paljon niitä, joiden äidinkieli oli ruotsi.
Arkistoissa se näkyy ehkä siinä, että siellä saattaa olla käsin kirjoitettuja lappusia, ehkä keskinäistä viestintää voi olla ruotsiksi joidenkin välillä, mutta ei sinne pääse kuuntelemaan enää, mitä ja millä kielellä he ovat jutelleet päämajassa aikanaan. Päämajassa ei kyllä tulkkeja juurikaan tarvittu.
Pekka: Jonkinlainen kulttuurikiista siellä kyllä oli jääkäriupseerien ja Venäjän koulutuksen läpikäyneiden upseerien välillä, ja se jatkui vielä sodan jälkeenkin jonkin aikaa.
Juha: Eikö 30-luvulla ollut aika isotkin kiistat?
Pekka: Kyllä.
Juha: Sitten siinä mentiin, mutta siinä ei ehkä tulkkeja [tai] kääntämistä käytetty välineenä.
Pekka: Ei välttämättä mennyt kielikysymykseen saakka.
Juha: Johtamiskulttuureista enemmän saattoi olla kysymys. Niin on nyky-Suomessakin, kun mietitään, että me olemme sitoutuneet aika moneen paikkaan: YK:n rauhanturvatoimintaan ja [Natoon]. Jos mennään YK:n rauhanturvatoimintaan nyt ensin, niin Suomi on vahvasti mukana [toiminnassa]. Jos otetaan kieli- ja käännöskysymysten näkökulma, niin minkälaisia haasteita se asettaa?
Pekka: Suomi on tosiaan ollut pitkään YK:n sotilaallisessa kriisinhallinnassa ja muussakin toiminnassa mukana. YK:lla on kyllä vahva oma kielipolitiikka järjestönä, ja pitkän ja maailmanlaajuisen toiminnan tuloksena [on] syntynyt vahva osaaminen kielipalveluiden järjestämisestä kriisi- ja konfliktialueilla.
YK-operaatioihin kun suomalainen kriisinhallintajoukko lähtee, sinne pyritään saamaan oma sotilastulkki mukaan. Muuten aika pitkälle tukeudutaan YK:n tuottamiin kielipalveluihin. Varmasti paikalliset olosuhteet sanelevat, miten tarvittavat palvelut saadaan.
Juha: Entä Natossa, onko se tuonut tämmöisen lisävierteen tähän asiaan?
Pekka: Voisi sanoa, että Suomi oli aika pitkälle Nato-yhteensopiva jo ennen jäsenyyttä tässä suhteessa. Tietenkin nyt, kun jäsenyys on toteutunut, asia on konkretisoitunut ja volyymit kasvaneet huomattavasti. [Tämä] tarkoittaa, että kielitaidon tarve on lisääntynyt Suomessa ja myös ulkomaan tehtäviin lähtee enemmän henkilöstöä.
Naton viralliset työkielethän on englanti ja ranska, josta voi todeta, että ranska on täysin marginaalisessa roolissa. Voi olla, että se ei sotilaallisessa toiminnassa näy juuri lainkaan, ehkä jossain asiakirjoissa ja sanastoissa, mutta ehkä poliittisella tasolla [näkyy] vähän enemmän.
Natohan on ensisijaisesti poliittinen järjestö, mutta Suomen Nato-jäsenyys on sen verran tuore asia, että sen varsinaiset vaikutukset kielipalveluiden järjestämiseen vielä antaa odottaa itseään.
Juha: Mainitsit jo sotilastulkin, siis Suomen armeijan palveluksessa on selkeästi sotilastulkkeja.
Pekka: Kriisinhallintaoperaatioihin rekrytoidaan sotilastulkkeja. Minun tiedossani ei ole, että sotilasvirassa palvelisi kieliasiantuntijoita Puolustusvoimissa normaalioloissa.
Toki Puolustusvoimien [kielikeskuksessa], joka kuuluu Maanpuolustuskorkeakoulun organisaatioon, palvelee kieliasiantuntijoita ja tulkkeja, mutta käsittääkseni ei sotilasviroissa. Näin ollen sotilastulkista ei voida puhua.
Juha: Vaan värvätyt, jotka otetaan siinä vaiheessa, kun halutaan ottaa käyttöön [tulkki]. Jatko- ja talvisodan aikana tilannehan tässä suhteessa oli varmasti juuri samanlainen [kuten] sanoit jo, että silloin tulkkeja ja kääntäjiä otettiin, mistä saatiin, ja käytettiin niin kuin pystyttiin heitä käyttämään. Näetkö tässä myös, Niina, yhtymäkohtia nykyaikaan?
Niina: Siinä mielessä kyllä, mitä Pekan tutkimuksista ja muutenkin on selvillä, että eihän nykypäivänäkään ole kauhean hyvin varauduttu siihen, että esimerkiksi joitain tiettyjä kieliä ja tulkkeja saatettaisiin yhtäkkiä tarvita. Ollaan sen varassa edelleen, niin kun oltiin sotien aikana, että kielitaito tulee ihmisiltä, jotka sotaan päätyvät, ja että sen pitää olla aikaisemmin hankittua.
Olisi myös hyvä muistaa tässä kohtaa, että ei kielitaito ja kulttuurintuntemus synny hetkessä. Olisi sellainen asia, jota kannattaisi suunnitella ja vähän varautua sellaiseen etukäteen.
Talvi- ja jatkosodan aikanakin havaittiin, tai minä ainakin olen tutkimuksessa havainnut, että jonkin kielitaidon tarve saattaa tulla hyvin äkkiä. Siihen ei ole kielitaidon tarvitsijalla vaikutusvaltaa, mikä kieli on ja milloin se tulee, oli sitten sota tai jokin muu kriisitilanne.
Onhan tämä nähty esimerkiksi 2015, kun oli suuri turvapaikanhakijoiden aalto lähinnä Syyrian suunnalta, [heitä] tuli Suomeenkin Tornion kautta joukoittain. Sitten tarvittiin yhtäkkiä Pohjois-Suomeen muun muassa arabian tulkkeja, [mihin] yhteiskunta ei ollut varautunut.
Siinä mielessä nykyinen kielikoulutuspolitiikka, joka meillä on peruskoulusta lähtien, ei oikein palvele minkäänlaista varautumista. Eikä tietysti tarvitse minkään yhteiskunnan varautua pelkästään sodankäyntiin, mutta ylipäätään on todettu, että meillä kielitaito on kaventunut. Se tekee myös taloudelle ja kaupankäynnille huonoa, ja ihan kaikille, tiedonvälityksessäkin se on aika haasteellista.
Juha: No miten Puolustusvoimat sitten on varautunut tämmöiseen [tilanteeseen]?
Pekka: Vielä kommentoin tuota Naton kantaa asiaan. Natolle kävi ihan samalla tavalla, kuin Niina kuvasi, että se tuli hieman yllätetyksi. Kun Balkanin sodat puhkesivat ja kylmä sota päättyi, Naton luonne hieman muuttui. Nato oli luotu hieman eri tarkoitusta varten, kuin monikansallista liittouman ulkopuolella tapahtuvaa kriisinhallintaa varten. Sanonnan mukaan Naton tarkoitus olikin ”Keep the Americans in, the Russians out and the Germans down”.
Vasta Balkanin sota oikeastaan käynnisti Naton kielipalvelut. Ne jouduttiin luomaan tyhjästä. Siitä on hyvä kuvaus eräässä tutkimuskirjassa: yhtenä esimerkkinä, Natossa on standardi, ”Standardisation Agreement StanAg 6001”, jonka titteli on ”Language Proficiency Levels”. Se kuvaa, miten Natossa opetetaan kieliä tai tulisi opettaa kieliä, ennen kaikkea, miten kielitaitoa testataan, ja miten henkilön kielitaito taltioidaan ja miten se kuvataan.
[Taltiointi] tapahtuu SLP:n eli ”Standardized Language Profile” [avulla]. Siinä on neljä [kriteeriä]: siinä on muistaakseni 1–6 luvut ja, en muista järjestystä, mutta [numeroilla arvioidaan] lukutaitoa, kirjoitustaitoa, puhetta ja kuullun ymmärtämistä. [Voi saada] vaikka 3-2-3-4 [tietyssä] kieliparissa.
Juha: Miten siinä testataan, tai ajatellaan sitä, [että kun] kääntämisessä on isompana ongelmana kulttuurin ymmärtäminen, tapojen ymmärtäminen, sanojen sisällön tajuaminen kulttuurisessa kontekstissa? Sitä ei listassa ollut.
Pekka: Nyt puhutaan ihan asian ytimestä. Nato on 32 maan liittouma ja kyllä sen huomaa heti monikansallisissa harjoituksissa, esikuntatyössä, että [myös kulttuuriosaamista] pitää olla ja se on merkittävässä roolissa. Nimenomaan, [sellaista tietoa,] miten eri maiden kulttuuri ja erityisesti sotilaskulttuuri toimii, että saadaan asiat hoidettua.
Juha: Miten tuo, johon Niina viittasi, johon olin jo hätäisesti menossa, eli Puolustusvoimien nykyinen varautuminen siihen, että maailma muuttuu ja me tarvitsemme erikielisiä tulkkeja välittämään erikielisiä kulttuureja, [on ratkaistu]?
Pekka: Puolustusvoimien kielivaranto on reservissä ja se on erinomaisen hyvä ja laaja. Jälleen kerran yhteiskunnan monikielistyessä myös meidän reservimme monikielistyy. [Siinä], miten sitä kartoitetaan, koulutetaan ja jatkokoulutetaan, saattaa olla paljon enemmän kehitettävää.
Selvä ero on tehtävä taas normaalioloilla ja poikkeusoloilla. Uskon, että jos kielitaitoa poikkeusoloissa tarvitaan, pohja on hyvä, mutta olen Niinan kanssa ehdottomasti samaa mieltä, että kyllä [kielivarannosta] pitäisi parempaa huolta pitää ja [sen ylläpitoa pitäisi] suunnitella [paremmin]. Lähdetään vaikka kartoittamisesta: se pitäisi tehdä jo nyt.
Juha: Mikä estää [kehittämästä kielivarantoja]? Pystyttiinkö Suomessa tekemään sitä? Jos vertaa talvi- ja jatkosotaa keskenään, niin esimerkiksi tiedottamisen ja propagandan, tai viestimisen, mitä sanaa nyt sitten, Pekka, käytitkään, suhteen me olimme oppineet. Oli perustettu jatkosodassa päämajan viestintätoimisto ja meillä oli kaikkea tällaista, mutta pystyimmekö me myös tulkkien ja kääntämisen suhteen [kehittymään]? Oliko jatko- ja talvisodan välillä eroa? Olimmeko me oppineet jotain ja pystyimmekö me kehittymään siinä välissä?
Niina: Tämä onkin hyvä kysymys. Jonkinlaista kehittymistä tapahtui, mutta esimerkiksi jatkosodan aikana edelleen tehtiin yksittäisiä kyselyjä venäjän kielen taitoisista joukoissa, eli kartoitettiin sitä, että kuka mahdollisesti voisi toimia vaikka sotavankikuulusteluissa tulkkina.
En ole löytänyt mitään viitteitä siitä, että olisi kerätty listoja, jotka olisivat säilyneet pidemmän aikaa tai kielitaitoisten rekisteriä, josta olisi voinut [saada tietoa tästä]. Tietysti oli kielitaitoisia henkilöitä, joista todettiin, että ”tämä sopii tulkiksi hyvin” tai ”tämä on hyvä kääntäjä”, [ja heistä] pidettiin kiinni, että he näkyvät samanlaisissa tehtävissä sotien aikana. Myös talvisodan jälkeen oli varauksia, että nämä [kielitaitoiset ihmiset] halutaan edelleen pitää [esimerkiksi] nimenomaan vihollispropagandatehtävissä.
Juha: Te kumpikin korostatte puheessanne juuri poikkeusolosuhteisiin varautumista ja sitä, että kartoitus pitäisi tehdä nyt. Te korostatte myös sitä, että mitä laajempi reservissä olevien kielitaitoisten ihmisten määrä ja ihmisten kielellinen koulutus on, mitä enemmän tähän satsataan, sitä parempaa tulosta se tuottaa myös poikkeusaikana. Voitteko vähän vielä avata tätä kysymystä?
Pekka: Minun nähdäkseni kielitaito ja tulkkaustaito on hyvä lähtökohta sotilastulkille tai sota-ajan tulkille. Sen lisäksi hänen tulisi edes vähän olla perillä tehtävästä, Puolustusvoimien organisaatiosta ja toimintatavoista. Sotilaskulttuurista, jos näin voi sanoa.
Juha: Miten tämä järjestetään? Tarkoittaako se, että henkilön pitäisi ainakin jossakin määrin olla rekrytoitu tai olla edes käynyt perusvarusmieskoulutus?
Pekka: Varusmieskoulutus antaa varsin hyvät lähtökohdat. Siihen tulee vielä lisäksi toimintakyky, kenttäkelpoisuus, että jaksaa pitkiä päiviä, mahdollisesti maasto-olosuhteissa ja niin päin pois. Minimivaatimuksena kielitaidon lisäksi [on] jonkinlainen perehdytys tehtävään. Sen ei tarvitse olla pitkä. Jos katsoo muihin maihin, puhutaan muutaman viikon tai muutaman kuukauden rotaatiokoulutuksesta ennen kriisinhallintaoperaatiota, jolloin siviilitulkista voidaan tehdä niin sanotusti sotilastulkki.
Juha: Niin.
Niina: Minun mielestäni olisi hyvä muistaa myös tulkin rooli siinä mielessä, että kaikilla olisi samat odotukset sille, mitä tulkki tekee. Sotatulkki on eri asia kuin siviilitulkki, tai siviiliyhteyksissä rooli ja olettamus siitä, mitä on neutraalius sodan yhteydessä tulkattaessa [on vähän erilainen]. Kaikki osapuolet, ehkä tässä, jos tarvitaan [myös vihollisen] puoli, olisivat selvillä siitä, mitä tulkilta odotetaan.
Pekka: Pitää paikkansa. Sotilastulkki, ihan määritelmänsä mukaankin, ei ole enää puolueeton välissä olija, vaan kaikenlaisissa tekemisissä se pitää sotilasorganisaation puolta. Näin voisi tehtävää luonnehtia.
Juha: Palaamme tähän asiaan Käännetään rautalangasta -podcastin seuraavassa osassa, jossa paneudutaan enemmän sota- ja konfliktitilanteiden kääntämiseen ja tulkkaukseen. Miten se tapahtuu, ja onko tulkki puolueeton, vai eikö [hänen] pidäkään olla?
Tämänkertaisen podcastin isoimpana antina pidän sitä, että voimme tässäkin vahvistaa sen, että mitä enemmän ihmisillä on koulutusta ja on varantoa myös poikkeustilanteissa käyttää kielellistä osaamista, sen paremmassa asemassa me olemme siinä tilanteessa. Kiitoksia Niina ja Pekka.
Pekka: Kiitos.
Niina: Kiitos.
[loppumusiikki]