Julkaistu 26.8.2024
Haastattelu: toimittaja Juha Roiha
Puhujat: Helsingin yliopiston professori Leena Kolehmainen ja Turun yliopiston yliopistonlehtori Leena Salmi
Käsikirjoitus: Tuija Kinnunen, Maarit Laitinen, Esa Penttilä, Eliisa Pitkäsalo, Juha Roiha, Lena Segler-Heikkiä, Kristiina Taivalkoski-Shilov, Leena Kolehmainen ja Leena Salmi
Suomalaisilla on perinteisesti ollut hyvä ja monipuolinen kielitaito, mutta viime vuosikymmenten aikana muiden vieraiden kielten kuin englannin opiskelu on vähentynyt kouluissa huolestuttavasti. Mikä on esimerkiksi saksan ja ranskan kouluopetuksen tila? Kielikoulutuspolitiikasta, kääntäjänkoulutuksesta ja yliopistollisesta opetusyhteistyöstä puhumassa professori Leena Kolehmainen Helsingin yliopistosta ja yliopistonlehtori Leena Salmi Turun yliopistosta.
[Kesto 38 min]
Litterointi:
[tunnusmusiikkia]
Juha Roiha: Tervetuloa taas Käännetään rautalangasta -podcastin pariin. Tässä vuoden toisessa jaksossa käsitellään kielikoulutuspolitiikkaa, kääntäjänkoulutusta ja yliopistollista opetusyhteistyötä. Tässä podcastissa puhetta on myös saksan ja ranskan kielten kouluopetuksen tilasta Suomessa. Seuranani täällä puhumassa ovat Helsingin yliopistosta professori Leena Kolehmainen. Tervetuloa.
Leena Kolehmainen: Kiitos paljon.
Juha: Ja yliopistonlehtori Leena Salmi Turun yliopistosta.
Leena Salmi: Hei vaan.
Juha: Kääntäjäkoulutus ja käännöstoiminta ovat riippuvaisia kielikoulutuspolitiikasta. Suomalaisilla on pienenä kansana ollut perinteisesti erinomainen ja monipuolinen kielitaito, mutta viimeisten 20–30 vuoden aikana muiden vieraiden kielten kuin englannin opiskelu on koulussa vähentynyt radikaalisti, ja sitä myöten esimerkiksi saksan, ranskan ja venäjän osaajia on yhä vähemmän. Tämä on huolestuttavaa.
Syitä on aika montakin, [esimerkiksi] yleissivistys kaventuu ja suomalaisten maailmankuva sitä myöten kapenee. Kielitaidon kaventuminen vaikuttaa taas kansainväliseen kauppaan eli vientiin ja tuontiin. EU:ssa Suomen vaikuttamismahdollisuudet kaventuvat, kun virkailijoita ja asiantuntijoita ei pystytä rekrytoimaan tärkeisiin tehtäviin.
Yhteiskunnan tiedon huoltovarmuus kärsii, kun tietoa ei pystytä hankkimaan ja arvioimaan alkuperäisillä kielillä, ja samalla Suomi tulee riippuvaiseksi muiden tuottamasta tiedosta. Kaikissa muissa kansainvälisissä verkostoissa tarvitaan myös kielitaitoa eikä pelkästään englantia, esimerkiksi Natossa ja puolustusyhteistyössä.
Kun kielialaa koskeva kansainvälinen tutkimus [kaventuu], ei Suomi pysty osallistumaan enää niin monipuoliseen tutkimustiedon tuottamiseen. Myös Suomen, Euroopan ja maailman historian yhteiskuntien tutkimus sitä myöten kaventuu, kun tutkijoilla ei ole taitoa lukea ja tulkita [vieras]kielisiä lähteitä.
Tällä kaikella on vaikutusta myös kääntäjän koulutukseen: Mistä saada osaavat kääntäjät, jos kielitaitoisia on yhä vähemmän? Lähdetään isoista kysymyksistä ja isoista asioista. Termit ovat myös tietysti [isoja]. Kun kielivarannosta puhutaan nyky-Suomessa, että minkälainen se on, meidän täytyy ensin miettiä, että mikä kielivaranto on. Leena K.?
Leena K.: Kielivaranto on aika iso asia ja iso termi. Välillä ihmiset, me tutkijat mukaan lukien, tarkoitetaan sillä vähän eri asioita.
Ehkä ajankohtaisin määritelmä sille on, että sillä tarkoitetaan väestön kaikkea kielitaitoa, eli kansalaisten ensikielenä, äidinkielenä hankkimaa kielitaitoa, kieliä[, joita] me opitaan kotona, kun kasvetaan aikuisiksi, maahanmuuttajien mukanaan tuomaa varantoa, miten se karttuu Suomessa nykyaikana ja myös koulutusjärjestelmän tuottamaa väestön kielitaitoa. Eli tämä on aika iso paketti [ja kielivarantoa] on mahdollista kartuttaa eri väylien kautta.
Juha: Mikä meidän tilanteemme tällä hetkellä on? Minkälainen kielivaranto meillä on nyky-Suomessa?
Leena K.: Tilanne on aika monimutkainen, riippuen siitä, mistä kohtaa kielivarantoa lähestytään. Jos me tarkastellaan suomalaista koulutusjärjestelmää, niin se tuottaa yhä vähemmän uutta kielitaitoa, vähemmän kuin aikaisemmin. Kielivaranto on tältä osin kaventunut, eli suomalaisten kielivaranto ei enää kartu samalla tavalla kuin ennen meidän oman koulutusjärjestelmämme, koulussa opitun kielitaidon kautta.
Kielivaranto karttuu ja monipuolistuu Suomessa maahanmuuton kautta parhaillaan ja aivan ennennäkemättömällä tavalla. Tällaista ei ole Suomen historiassa aikaisemmin nähty. 90-luvulla tämä käänne on tapahtunut Suomessa, ja sen jälkeen Suomi on monikielistynyt ja monikulttuuristunut aivan ennennäkemättömällä tavalla.
Juha: Mainitset maahanmuuton ja maahanmuuttajien kielten osaamisen. Pystymmekö me hyödyntämään sitä? Sitä pyritään ainakin [mielestäni] muutamissa vaiheissa jopa aliarvioimaan ja ainakaan sitä ei käytetä.
Leena K.: Tämä on nyt kipeä uusi kohta Suomen historiassa, että miten me pystymme ottamaan paremmin koppia näistä voimavaroista, jotka meille on nyt tullut. Miten me pystymme sitä hyödyntämään? Miten me pystymme sitä kehittämään?
Tämä on tärkeä osa-alue[, jossa] me emme vielä oikein hyvin pärjää maahanmuuttajien oman äidinkielen opetuksen osalta. Maahanmuuttajien oman äidinkielen opettajia ei ole, opettajan koulutus tällä saralla [ei riitä], kouluopetuksen resurssit [ovat vähäisiä] yliopistot mukaan lukien.
Kääntäjien ja tulkkien koulutus tällä alalla tapahtuu nyt pääasiassa yliopistojen ulkopuolella, ja kollega varmasti osaa tästä tilanteesta sanoakin paljon enemmän.
Juha: Niin, Leena. S.
Leena S.: Niin. Meillähän kouluissa ja yliopistoissa opetetaan tiettyjä kieliä ja sitten maahanmuuttajilla on jotkut aivan toiset kielet. Nämä pitäisi jotenkin saada kohtaamaan.
Nythän meillä kääntäjäkoulutusta on englantiin, ranskaan, saksaan, venäjään, espanjaan, italiaan ja ruotsiin mutta sitten taas maahanmuuttajakieliä, joita voisi hyödyntää, on viro, somali, kurdi, mitä kaikkia niitä onkaan.
Tulkkeja kyllä koulutetaan ammattikorkeissa näihinkin kieliin mutta tällä hetkellä ne ovat vielä aika erillään, joten tämä on hyvä kysymys, että miten me saisimme nämä jotenkin kohtaamaan paremmin.
Juha: Niin, ja kaikissa näissä kielissä on tietysti myös kulttuuri sisällä, tai myös toisin päin, jolloin vuorovaikutuksesta tulee kulttuurien ja kielten kesken entistä haastavampaa.
Leena S.: Näinhän se on.
Juha: Mistä me sitten tiedämme, paljonko meillä on mitäkin kielivarantoa? Paljonko meillä on osaajia, mistä me saamme tietoa tutkintomääristä?
Leena K.: Tutkintomääristä on tietoa. Puhummeko me nyt tässä tutkintomääristä vai väestön kielivarannosta, haluaisitko tarkentaa?
Leena S.: Molemmista varmaan.
Juha: Molemmista varmasti. Mietitään ensin sitä, paljonko meillä osaajia itse asiassa on.
Leena K.: Jos puhutaan väestön kielitaidosta, niin sellaisestahan on mahdoton saada tietoa. Meillä on väestörekisteri, joka osittain välittää kuvaa siitä, minkä kielten osaajia meillä Suomessa on. Väestörekisteri on aika hankala työkalu myös Suomessa, koska rekisteriin on mahdollista ilmoittaa vain yksi ensikieli tai äidinkieli, ja monikielisten puhujien kohdalla tämä on ongelma, [koska] he joutuvat valitsemaan ja rekisteri piilottaa monikielisyyttä[, eikä] tuo [sitä] ilmi.
Väestörekisterin ilmoitustapaan liittyy kaikenlaisia ongelmia, joita tutkijat on selvittäneet. Se, millä tavalla tietoa kerätään ja kysytään ja mitä sinne voi ilmoittaa on vähän ongelmallista, ja siellä on paljon epäselviä kirjauksia. Niihin on tarttunut professori Fred Karlsson vuoden 2017 selvityksessään[, jota varten] hän sai rekisteridatan käsiinsä Tilastokeskuksesta ja kävi läpi epäselviä kirjauksia ja totesi, että niiden perusteella voidaan todeta, että Suomessa vuonna 2017 osattiin ainakin yli 500 eri kieltä.
Juha: Monikielisyys on todellakin lisääntynyt ja tämä näkyy ihan koko kouluportaissa ala-asteelta eteenpäin. On erittäin monikielisiä ala-asteita ja sitten on vähän vähemmän sellaisia. [Miten monikielisyys ja kielivaranto ilmenee] sitten, kun mennään kielikoulutukseen?
Leena K.: Siitä onkin sitten helpompi sanoa, millaista kielitaitoa, minkä kielten taitoa, minkä verran, mitä kursseja, mitä tutkintoja suoritetaan ja mistä valmistutaan. Näistä resursseista koulut ja kouluviranomaiset ovat velvollisia yliopistoja myöten tuottamaan tilastotietoa ja kirjaamaan ylös mihin näitä resursseja on käytetty.
Opetushallitus ylläpitää Vipunen-tietokantaa[, jossa] on peruskouluista lukioihin ja ammattikouluihin, myös yliopistoihin, dataa kielten opiskelusta, kurssimääristä – muistaakseni myös arvosanoista –, maakunnallisesta hajonnasta, missä koulutus tapahtuu ja muuta. Paljon yksityiskohtaista tietoa tutkijoiden on mahdollista [sieltä] saada.
Lukiokoulutuksen osalta [taas] Ylioppilastutkintolautakunta ylläpitää erilaisia tilastoja muun muassa ylioppilaskokeisiin ilmoittautuneista, ja Tilastokeskus on mukana myös. Yliopistot omalta osaltaan myös tuottavat dataa uusista hakijoista, valituista uusista opiskelijoista, valmistumismääristä ja niin edelleen.
Juha: Eli me pystymme seuraamaan tätä, meillä on olemassa olevaa dataa, jonka pohjalta voidaan tehdä päätelmiä.
Leena K.: Kyllä. Vuosikymmenien ajalta voidaan verrata nykyisyyttä menneisiin vuosikymmeniin. Toki koulutusjärjestelmät on vähän muuttuneet, mutta kyllä temporaalinen vertailu on [mahdollista] menneisyyteen.
Juha: Tästä tullaan sitten kielipolitiikkaan, jota täytyy ruveta tässä vaiheessa harrastamaan ja se on yläkäsite, joka pitää sisällään aika paljon. Puhutaan ensin selväksi, mitä on kielipolitiikka. Mitä me tässä yhteydessä tarkoitamme, kun me käytämme tuota sanaa?
Leena K.: Kielipolitiikka on tosi laaja termi, mutta yritetään pärjätä tänään lyhyellä määritelmällä. Usein sillä tarkoitetaan kaikenlaisia toimia ja suunnittelua, jolla vaikutetaan kielten asemaan ja käyttöalaan ja ylipäätään kieliin yhteiskunnassa. Mitä kieliä voi käyttää mihinkin tarkoitukseen ja missäkin.
Eli kaikki lait, asetukset ja muut säädökset, jotka vaikuttavat eri kielten asemaan ja käyttöön yhteiskunnassa on ehkä keskeisin osa-alue, mitä ajatellaan, että kuuluu kielipolitiikkaan. Kielten kehittäminen, dokumentaatio, kieliopit, sanakirjat, kielenhuolto, normittaminen on myös kielipolitiikan osa-alueita.
Kieliteknologia osallistuu tähän työhön nykyään myös. Myös asenteet ja ideologiat vaikuttaa siihen, millaista kielipolitiikkaa tehdään, miten me arvostetaan eri kieliä, mitä me ajatellaan eri kielistä, mihin ne pystyvät, mitä kieliä voi käyttää missäkin funktiossa mihinkin tehtävään yhteiskunnassa, joka on [toinen] tärkeä kielipolitiikan osa-alue.
Juha: Eli [kielipolitiikka] on valtava kokonaisuus, jos sitä lähtee hahmottamaan tällä tavalla. [Kielipolitiikka] hahmottuu ja jakaantuu myös eri tieteenaloille aika pitkälle. Siitä voidaan sukeltaa tällä kielialalla ja tällä podcastilla käännöspolitiikkaan. Se on vähän niin kuin [osa kielipolitiikkaa].
Leena S.: [Käännöspolitiikan] voi määritellä myös niin, että se on kaikki se toiminta ja säännöt ja säädökset, joka liittyy monikielisyyteen ja kääntämiseen ja siihen, missä tarvitaan ja tehdään kääntämistä: kuka kääntää, mitä käännetään, millä tavalla käännetään, millaisia ratkaisuja tuotetaan, millaisia palveluita on erikielisille kääntämisen suhteen. [Tämä] on osa kokonaiskielipolitiikkaa ja sen voi nähdä osana tätä laajempaa kehystä.
Juha: Tietysti myös koulutus tähän ottaen mukaan, kielikoulutuspolitiikka on vielä yksi osa kielipolitiikkaa.
Leena S.: Niin.
Leena K.: Kyllä, eli kielikoulutuspolitiikka on yksi alahaara kielipolitiikkaa ja se kattaa kielten opetuksen, ensikielten ja äidinkielten mutta myös vieraiden kielten, suunnittelun ja toteutuksen. Kuka opettaa, missä opetetaan, mitä opetetaan, kenelle opetetaan ja mitkä on opetuksen tavoitteet.
Tämä vaikuttaa kansalliseen kielivarantoon, josta puhuttiin, ja voisi ajatella, että samalla tavalla on ”kääntäjänkoulutuspolitiikka” olemassa. Tällaista termiä en ole vielä nähnyt kuin ”käännöskoulutuspolitiikka” tai ”kääntäjänkoulutuspolitiikka”, mutta ehkä pitäisi lanseerata.
Leena S.: Joo, ja itse asiassa olen kääntäjänkoulutuksen historiaa tutkinut. Se voi olla toisen podcastin aihe, mutta sielläkin [yhdessä artikkelissa], jota luin, yksi tutkija totesi, että itse asiassa kääntäjän kouluttajien koulutusta ei ole olemassa ollut kauhean pitkälle, eikä sitä ole systematisoitu mitenkään, ettei oikeastaan ole käännöskoulutuspolitiikkaa tai kääntäjänkoulutuspolitiikkaa, koska sitä koulutustakaan ei ole systematisoitu, samalla tavalla kuin vaikka opettajankoulutus on kuitenkin vakiintunut.
Leena K.: Kieltenopettajien koulutus, aivan.
Leena S.: Niin, mutta kääntämisen opettajien koulutusta ei ole ikään kuin vakioitu. Se johtuu tietysti siitä, että se on tullut myöhemmin ja ne, jotka [sitä alkoivat] tehdä, olivat kieltenopettajia yleensä, mutta tämä varmaan menee vähän ohi aiheesta.
Leena K.: Ei ollenkaan. Tosi mielenkiintoista. Eli mitään standardeja [tai normeja] ei ole, ja todella mielenkiintoinen asia, että jonkinlaisia linkkejä muodostuu maahanmuuttajien oman äidinkielen opetuksen, joka on ikään kuin tunnistettu hauras kohta[, ja tämän aiheen välillä]. On todella hyvä, että olette hankkeessa nyt myös tämän aukon tunnistaneet.
Juha: Tässä löytyi selkeä aukko, jota kannattaa tutkia. Puhuttiin jo aikaisemmin vähän [siitä], että voidaan tutkia, mutta millä metodeilla politiikkoja voi tutkia?
Leena K.: Tämä on tosi iso kysymys taas, josta voisi puhua pitkään, ja tutkimus [ja menetelmät] liittyy nyt siihen, mitä osaa kielipolitiikasta, käännöspolitiikasta ja kielikoulutuspolitiikasta tutkitaan. Tutkitaanko suunnittelua, prosessia tai toimijoita? Ketkä on vastuussa, millaisia prosesseja liittyy päätöksentekoon? Millaisia päätöksenteko- ja vastuuketjuja [tähän liittyy]? Tutkitaanko ohjeistuksia eli asiakirjoja, kirjoitettuja dokumentteja, strategioita? Tutkitaanko vastaanottoa ja vaikutuksia? Miten tämä vaikuttaa yhteiskunnassa kielten käyttöön ja kielen käyttäjiin? Millainen kielivaranto on? Ketkä osaa kieliä Suomessa? Vai tutkitaanko väestön asenteita tai kieli-ideologioita yhteiskunnassa? Niiden tutkimusaineistot ja menetelmät on tietysti kokonaan erilaiset.
Juha: Miten sitten muut kielet kuin englanti? Sivuutetaan englanti nyt, koska aina, kun puhutaan kielistä, puhutaan englannista. Puhutaan nyt muista: saksasta, ranskasta, venäjästä. Niitä opiskellaan tällä hetkellä hyvin paljon vähemmän koulussa, kuin aikaisemmin. Alussa totesin, että 20–30 vuotta sitten tilanne oli huomattavasti eri. [Kouluista] löytyi ranskan lukijoita ja vaikka mitä lukijoita, mutta nyt se on vähentynyt. Mikä siihen on syynä?
Leena K.: Me voidaan kysyä, miksi niitä opiskellaan vähemmän, mutta me voisimme kysyä, miksi niiden koulutusta tarjotaan vähemmän. Lähdetäänkö liikkeelle lapsista ja nuorista eli yksilöistä, jotka ikään kuin ovat oppijoita ja siinä mielessä toimijoita, mutta he ei ole toimijoita, joilla olisi tällaista toimijan valtaa valinnoissaan, eli siellä siirrytään aikuisten maailmaan.
Maailma onneksi ei ole muuttunut niin, että lapset ja nuoret olisi muuttunut, että heitä ei kiinnosta, että he ei olisi enää motivoituneita, vaan maailma on muuttunut aikuisten maailmassa, joka ei enää hanskaa tätä asiaa. Nyt ratkaisut, jotka meillä on opetussuunnitelmassa lukiota, peruskoulua ja ammattikoulua ajatellen, ei tuota enää uutta osaamista samalla tavalla kuin ennen.
Olen aikaisemmin sanonut: tämä tie on nyt kuljettu sen päähän, tänään ratkaisut ei tuota enää uutta osaamista. Opetussuunnitelma ja se, että koulutus on sysätty kuntien vastuulle, joilla on yhä vähemmän resursseja käytettävissään kuin ennen, eli minimiryhmäkokovaatimukset esimerkiksi ovat kasvaneet, ei enää saada ryhmiä kokoon, vieraat kielet ovat valinnaisia kieliä – tämähän on täysin ideologinen asia, mikä on pakollista ja valinnaista koulussa.
Kaikki opetussuunnitelmaan liittyvät ratkaisut, että kahdeksannella luokalla, jos koulussa voi valita jonkun vieraan kielen, muun kuin englannin, opiskeltavaksi, niin se vieraskieli valitaan samasta korista kuin jazz-tanssi, pitkä kotitalous tai moponasennus. Nyt nähdään, mitä valitaan ja mitä ei. Kielet on laitettu myös kilpailemaan valinnaisaineiden kanssa, jotka ei ole ollenkaan samalla rintamalla.
On paljon koulutuspoliittisia ratkaisuja, on tehty paljon kouluja koskevia erilaisia reformeja ja samalla ei ole pidetty huolta, että miten reformit vaikuttavat kielikoulutuspolitiikkaan, vieraiden kielten valitsemiseen ja siihen, että on koko ajan tullut vaikeammiksi ja hankalammiksi valita kieliä.
Juha: Leena S.
Leena S.: Niin, tämä on rakenteellinen ongelma siis, ja peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmat mahdollistavat vieraiden kielten opiskelun, mutta käytännössä mahdollisuuksia ei ole, koska koulutuksesta vastaavat kunnat, jotka säästävät esimerkiksi opettajissa tai [siinä, että ryhmien] minimikiintiöt ovat korkeita, ettei saada ryhmää aikaan.
Tämä on enemmän rakenteellinen ongelma tosiaan kuin se, että kielet eivät kiinnostaisi. Jos ajattelee sitä, kun itse olin kahdeksasluokkalainen kahdeksankymmentäluvun alussa, niin [valikoimassa] ei ollut todellakaan jazztanssia eikä mopon korjausta. Oli saksa, sitten oli kotitalous ja käsityöt ja konekirjoitus esimerkiksi. Ei paljon tarvinnut miettiä.
Juha: Tiedän hyvin. Nuorimmaiseni meni lukion ensimmäiselle luokalle, ja kyllä me aika pitkälle keskusteltiin siitä, että pitääkö ranska olla siellä vai eikö se pidä olla siellä, koska siellä olisi paljon mielenkiintoisempia [vaihtoehtoja]. Kaikki kasvattaa muutenkin raskaan lukion koulupäivän mittaa, eli siinä on hassu kilpailuasetelma. Yhdyn aika pitkälti rakenteelliseen ajatteluun myös tuossa.
Leena K.: Voisin jatkaa tähän vielä, että kuntien toiminta ei tässä ikään kuin valvo mitään ja ei ole asetettu mitään tavoitteita. Meillä on nyt jotain tavoitteita Pisa-[tutkimuksissa], äidinkielen ja matematiikan Pisa-tulokset on saaneet suomalaiset huolestuneeksi ja nyt halutaan esimerkiksi peruskoulua kehittää, koska oppimistulokset on ihan selkeästi laskeneet Suomessa.
Kielitaidon osalta ei ole mitään tällaisia tavoitteita, kukaan ei valvo sitä, mihin kuntien toiminnalla tähdätään. Tämä on tosiaan tässä mielessä aika villi kenttä, joka on kuntien, rehtoreiden, koulujen, hyvän tahdon ja rahan varassa.
Leena S.: Sinänsä on jotenkin hupaisaa, että mdelleen keskustellaan samoista asioista.
Juha: Samoista asioista.
Leena S. Niin. Löysin sattumalta tällaisen lehtileikkeen vuodelta 1976, jossa Opetusministeriön kansliapäällikköä oli haastateltu ja hän totesi, että ”Englannin kielellä on valta-asema, erityisesti ruotsin taito on vähenemässä” ja ”katsoi elinkeinoelämän olleen syystä huolissaan saksantaitoisten vähenemisestä. Saman huolen voi esittää myös ranskan kielen kohdalta”. Hän totesi, että ”Suomessa opiskeltavia vieraita kieliä valittaessa on ensisijaisesti muistettava niitä kieliä, joita puhutaan maamme läheisyydessä eli ruotsia ja venäjää. Verraten läheinen maantieteellisesti on myös saksankielinen kielialue” ja ”tärkeänä piti maamme kaupallisia suhteita ja kulttuuripoliittisia näkökulmia” ja ”liike-elämän palveluksessa olisi ainakin jossain määrin osattava ranskaa, espanjaa, portugalia, arabiaa ja kiinaa”. Aika sama valikoima kuin mistä nykyäänkin puhutaan, kielistä, jotka ovat tärkeitä. ja joita ei osata tarpeeksi.
Leena K.: Eli nuo olivat [vuonna] 1976?
Leena S.: Niin.
Juha: Melkein tulevaisuuden ennustamista nyt vielä, kun tähän pannaan EU. Kaikki aspektit noiden kielten osaamisesta muodostuu vielä tärkeämmiksi. Paljonko meillä Suomessa on, tällä hetkellä, sanotaan nyt ranskan, saksan ja venäjän osaajia?
Leena K.: Ei meillä ole sellaista tietoa, eikä sitä ole mahdollista saada. Me saadaan kielitilastoista tietysti osittaista tietoa näiden kielten äidinkielisistä puhujista eli maahanmuuton vaikutuksista.
Meillä on kyllä paljon tilastotietoa vieraiden kielten oppimisesta ja koulutuksesta, kouluista ja näitä tilastoja on seurattu paljon tutkimuksessa. Minulla on mukana yksi taulukko, joka havainnollistaa tätä negatiivista kehitystä lukiokoulutuksen kautta. Taulukko havainnollistaa esimerkiksi saksan ja ranskan kohdalta sitä, miten ylioppilaskirjoituksiin osallistuneiden määrät ovat puolittuneet näiden kielten kohdalla joka vuosikymmenenä.
Juha: Puolittuneet joka vuosikymmenenä?
Leena K.: Kyllä. Taulukko lähtee vuodesta 1997 liikkeelle, jolloin saksan kirjoittajia esimerkiksi on ollut noin 13 000. Vuonna 2007 heitä oli 6000. [Vuonna] 2017 heitä oli 2000 ja viime vuonna heitä oli 1700. Voidaan ennustaa, että 10 vuoden päästä, jos tämä kehitys jatkuu, heitä on 800 ja 20 vuoden päästä heitä on 400, paitsi että ei ole, koska tätä koulutusta ei enää voida järjestää, jos tämä kehitys jatkuu näin. Ranskan kohdalla näkyy ihan samanlainen kurvi, eli kirjoittajien määrät ovat puolittuneet jokaisena vuosikymmenenä.
Juha: ”Jottain tarttis tehrä”, sanoisi eräs presidentti, jos olisi vielä hengissä, ja ehkä sanoo toiselta puoleltakin, eli tilannetta pitäisi muuttaa. Ratkaisuja on monia ilmeisesti ehdotettu ja yksi tämmöinen on ollut tietysti yliopiston ja kielikoulutuspolitiikka kouluissa ja sitä kautta tehtävä yhteistyö. Hankkeen nimi on SaraVe. Kertokaa vähän siitä.
Leena K.: Kaikki, mikä tapahtuu yliopistoja ennen, vaikuttaa tietysti yliopistolliseen koulutukseen, joka meille on ylipäätään mahdollista. Sarave-hanke – saksa-, ranska-, venäjä-opetusyhteistyö on uusi yhteistyöprojekti [tai oikeastaan] yhteistyöverkosto, joka syntyi vuosi sitten eri yliopistojen humanististen tiedekuntien dekaanien aloitteesta.
Hyvin korkealla tasolla ollaan nyt huolissaan valtakunnan tilanteesta, miten meille käy, mistä hankitaan tämän alan korkein osaaminen, miten Suomi pystyy osallistumaan tähän kansainväliseen tutkimustyöhön jatkossa, kun osaajien määrät ovat romahtaneet ja koulu[laitos] ei tuota enää uutta osaamista.
Yliopistotasolla meillä on nyt 2 tavoitetta eri yliopistojen välisessä yhteistyössä määritelty yhteistyöverkostolle. Toisaalta me yritetään vaikuttaa kielikoulutuspolitiikkaan, eli mitä kouluissa tapahtuu: on ollut erilaisia pieniä aktioita, on kirjoitettu mielipidekirjoituksia. paljon podcasteja tehty ja osallistuttu konferensseihin, pidetty esitelmiä, meitä on kuultu ja meitä on nyt kutsuttu myös uudestaan puhumaan tästä.
Toisaalta me yritetään yliopistojen kohdalta, koska tämä on vaikuttanut heikentävästi myös meidän rakenteisiin, vahvistaa rakenteita opetusyhteistyötä järjestämällä eri yliopistojen kautta ja kohta on kokeilu eli me pilotoimme tätä. Eri yliopistot ovat avaamassa saksan, ranskan ja venäjän kursseja toisilleen. [Tällä] yritetään vahvistaa osaamista ja opiskelijoilla on mahdollisuus osallistua enemmän [erilaisille erikoisala- ja valinnaiskursseille] ja toisaalta saadaan myös koulutusta ylipäätään toteutettua, kun ryhmäkoot alkaa olla niin pieniä, että alkaa olla vaikeaa hyvin spesifejä opintojaksoja enää toteuttaa, koska yliopistolla on myös, ainakin joillakin, [ryhmän minimikokovaatimuksia] myös opetuksen toteuttamiseen.
Leena S.: Tähän on tullut rakenteellinen asia, joka helpottaa tätä, eli yliopistojen välille on nyt ristiinopiskelumahdollisuus, joka tarkoittaa sitä, että alakohtaisesti voidaan perustaa ristiinopiskeluverkostoja, [tekemällä] yhteistyötä esimerkiksi saksan tai ranskan [opetuksen osalta] ja lisäksi kääntäjäkoulutuksen osalta.
Olemme pilotoineet kääntäjäkoulutusta jo ihan omin päin myös, mutta nyt aloittaa samaan aikaan saksan ja ranskan kanssa kääntäjänkoulutuksen opetusyhteistyöverkosto. Ajatus on, [kuten] Leena K. sanoi, että kun on joitakin kieliä, joissa on vähän opiskelijoita, kuten saksassa ja ranskassa, [esimerkiksi] 2 opiskelijaa yhdessä yliopistossa ja kolme toisessa, niin yhteistyöllä me saadaan [jokin] kurssi pidettyä niin, että kaikki 5 pääsee osallistumaan kurssille. Sitä kautta ehkä pystytään omaa koulutustamme kehittämään.
Juha: On järkevää käyttää hyväksi niitä resursseja, joita on, vaikka ne olisivat eri puolilla maata. Yhdistetään tavallaan voimia. Jotkut kielikoulutuspolitiikan tutkijat on ehdottanut ratkaisuksi tähän sirpaleisuuden hävittämistä eli keskusjohtoisuuden lisäämistä, jota monella hallinnolla katsotaan lähinnä hyvin omituisella tai ei ainakaan hyvällä silmällä. Tässähän keskusjohtoisuus palvelisi kielikoulutuspolitiikkaa. Se ei olisi enää kuntien hartioilla eikä sirpaleista.
Leena K.: [Tosiaan kuntien pirstaleisuus] on nyt ollut koulujen kohdalla ongelma ja se, että sitä ei valvota. [Kuntiin tarvittaisiin] keskusjohtoisuutta, yhteisiä tavoitteita enemmän ja tämä tarkoittaa valinnaisuuden määritelmiin ja opetussuunnitelmaan [puuttumista]. Mitään tämän tarkempia visioita [ei toistaiseksi ole]. No, visioita varmasti kaikilla on omissa mielissään, mutta tähän pitäisi saada monialainen ja monikielinen työryhmä, jossa asiantuntijat [löisivät] yhteen viisaat päät, miten tähän löydettäisiin hyviä ratkaisuja. [Tämänhetkiset ehdotukset ovat] laastaritoimia, ja pitäisi saada rakenteita kuntoon korkeammalla kehikossa.
Leena S.: Tarkoittaisiko se sitten paluuta vanhaan, kun meillä oli kouluhallitus ja tarkastajat kävivät kontrolloimassa sitä, mitä koulussa opetetaan? Siitähän on luovuttu ja on ollut hyvä asia Suomessa myös, että opettajille on annettu autonomiaa. Meillä on koulutettuja opettajia, nyt puhun enemmänkin luokanopettajista ja tietysti myös [aineenopettajista].
Opettaja saa aika pitkälle itse päättää, millä tavalla se toteuttaa opetussuunnitelmaa, mutta sen toinen puoli on, että meillä ei ole sellaista tahoa, joka katsoisi, että tuleeko kaikki asiat tasapuolisesti, saadaanko eri kielten osaajia. Tämä on tavallaan sen kääntöpuoli, että jos halutaan keskusjohtoista, niin siihen mukaan tulee jonkinlainen kontrolli myös, jota ehkä pidetään pahana. Olen [kuitenkin] samaa mieltä, kuin [Leena] K., että tässä tilanteessa tarvittaisiin [jokin] taho sanomaan, että ”nyt tehkää näin”.
Juha: Keskusjohtoisuudessa on hyvät ja pahat puolensa. Tähän loppuun [voisimme vielä ottaa] opetusyhteistyöverkostot ja kääntämisen yhteistyöverkostot. Miten [ne toimivat] yliopistoissa? Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton opettajien ja tutkijoiden jaoston aktiiviset opettajat ja tutkijathan on vuosien ajan pyrkineet tukemaan yliopiston ja ammattikorkeakoulujen yhteistyötä tämmöisessä asiassa, sekä tulkkauksessa että kääntämisessä.
Leena S.: Meillähän on hyvin toimivat yhteydet. Meillä on suhteellisen pieni määrä meitä kääntäjien kouluttajia, jotka suurin piirtein kaikki tuntee toisensa, tai ainakin kaikki tuntee jonkun jostain toisesta yliopistosta. Sitä kautta on ollut helppo saada yhteistyötä aikaan ja ristiinopiskeluverkosto, joka nyt on tullut, antaa puitteet myös [sille], että me on saatu verkostosopimus allekirjoitettua heinäkuussa ja ensi syksynä aloittaa varmaan parikymmentä kurssia yhteensä.
Juha: Ihan hyvin kyllä.
Leena S.: Niin, ja mehän tätä jo pilotoitiin tykönämme, eli me tehtiin ranskan kääntämisen osalta yhteistyötä Helsingin ja Turun yliopistojen välillä, että meillä jo pari vuotta on ollut muutama valinnainen kurssi, jolle on voinut osallistua.
Minä olen pitänyt Turussa kurssia, jolle on voinut osallistua myös Helsingin opiskelijat, ja Helsingissä on ollut yhdellä opettajalla pari kurssia, joille on voinut osallistua Turun opiskelijat. Tällä mallilla jatketaan valtakunnallisesti.
Opetus on joko hybridiä tai etäopetusta, eli on mahdollisuus osallistua toisesta kaupungista etänä tai [kurssi] pidetään kokonaan etänä.
Leena K.: Voisin varmaan lisätä sen, että tämä koulutustaso, josta puhutaan, on maisterikoulutus, jossa [etä- ja hybridiopetuksessa] on jo kokeneita, osaavia opiskelijoita kohderyhmänä.
Kandivaihe on hauraampi ja kaikki on halunneet sitä vielä suojella. Varsinkin pandemia, josta nähtiin, mitä jälkiä se teki opiskelijoiden hyvinvointiin, kun oltiin pelkästään etänä, niin siinä on oltu paljon varovaisempia ja halutaan tukea opiskelijoiden keskinäistä verkostoitumista myös, kun he tulevat uuteen elämänvaiheeseen ja opiskelemaan yliopistoon.
Juha: Leena Kolehmainen ja Leena Salmi, [mainitaan] vielä lyhyesti ne pelot, jotka tähän liittyvät, ja kenties myös ne hyvät ajatukset, jotka tähän liittyvät. Aika selkeää on, että tilanteelle pitää tehdä jotain, tapahtui se keskusjohtoisuuden tai yhteistyöverkoston, opiskelijoiden [ja muiden esittämienne ratkaisujen] kautta. Mikä on pahin pelko? Leena K., mainitsit jo, että kohta ei enää ole tiettyä koulutusta, jos opiskelijamäärät tipahtaa [liian alhaisiksi]. Mitä voi tapahtua, jos menee hyvin?
Leena K.: Suomalainen yhteiskunta vahvistuu, me olemme vahvempia toimijoita. Me totesimme tänään podcastin alussa, miten paljon positiivisia vaikutuksia kieli- ja kulttuuriosaamisella on verkostoitumiseen.
Me kaikki olemme seuranneet uuden presidentin ja hänen puolisonsa verkostoitumista, kuinka he sukkuloivat kansainvälisissä verkostoissa, erilaisissa tapahtumissa, kuinka sujuvasti ja helposti se tapahtuu, koska he ovat hyvin kielitaitoisia kulttuuriosaajia.
Eri poliitikkoja on myös seurattu tiedotusvälineissä, miten he pystyvät osallistumaan hyvin vaikeassa poliittisessa tilanteessa erilaisiin keskusteluihin ja tuomaan Suomen näkökulmaa ja etua vaikeisiin [poliittisiin] keskusteluihin, koska heillä on kieli- ja kulttuuriosaaminen, heitä kuunnellaan. Suomi saa omaa ääntään, pystyy viemään omaa etuaan eteenpäin ja tämähän on meille tosi tärkeätä.