Tulkin rooli kuormittuu turvapaikkapuhutteluissa

Kuvassa vasemmalta oikealle: Riitta Ylikomi, Eeva Puumala, Hanna-Leena Ristimäki ja Simo Määttä kuvattuna Kansainvälisen kääntäjienpäivän tilaisuudessa Helsingin yliopistossa 28.9.2018. © Maarit Laitinen

Vuoden 2018 Kansainvälisen kääntäjienpäivän tilaisuuden monitieteisen tutkimuspuheenvuoron Viestinnän haavoittuvuus turvapaikkapuhuttelussa: kielen, mielen ja tiedon näkökulma esittivät politiikan tutkija Eeva Puumala, psykologi Riitta Ylikomi ja vuorovaikutuksen tutkija Hanna-Leena Ristimäki Tampereen yliopistosta sekä tulkkauksen tutkija Simo Määttä Helsingin yliopistosta. Heidän tutkimuksensa käsittelee turvapaikkapuhuttelujen dynamiikkaa. Tutkijoiden toivomus on, että tulosten pohjalta olisi mahdollista pohtia turvapaikkapuhutteluiden kehittämisen keinoja. Tutkijat selvittävät, mitkä seikat puhuttelutilanteissa vaikuttavat hakijan kertomuksen esittämiseen. He kysyvät, mitkä seikat vaikeuttavat turvapaikkapäätöksen perusteena olevan kertomuksen esittämistä ja mitkä seikat edistävät ja tukevat sitä. Yksi tarkasteltava asia puhutteluissa on tulkin rooli vuorovaikutustilanteessa. Tutkijat ovat havainneet, että tulkkien toiminnassa on monenlaista kirjoa, ja toteavat, että tarvitaan paljon lisätutkimusta siitä, mitkä käytännön toimintatavat olisivat parhaita puhutteluissa. Tulkin rooli pitäisi joka tapauksessa ymmärtää monipuolisemmin kuin pelkkänä koneenomaisena toimijana.

Tutkijat halusivat esityksessään kyseenalaistaa kesällä 2018 julkistettua Migrin selvitystä turvapaikkapuhutteluihin liittyvästä tulkkauksesta sen perusteiden osalta. Selvitys perustui puhuttelujen nauhoituksiin, joita siirrettiin kirjalliseen muotoon tehtävään palkattujen tulkkien ja kääntäjien avustuksella. Tulkkauksen laadun selvittäminen on kuitenkin hyvin vaikeaa pelkästään ääninauhojen ja kirjallisen materiaalin pohjalta. Tilanteet pitäisi oikeastaan nähdä ennen kuin tulkkauksen laatua voidaan arvioida tasapuolisesti. Piiloon jää paljon sellaista, mitä pitäisi ottaa esille, kun turvapaikkapuhutteluja analysoidaan ja kun niistä käydään julkista keskustelua. Jos oikeasti halutaan ratkaista ongelmia, puhutteluja olisi tarkasteltava monesta näkökulmasta ja puhuttelukäytänteiden perusteita olisi ravisteltava.

Tutkimuksen aineisto on koottu vuosina 2014–2015. Puhuttelujen tulkit olivat tuolloin vielä kaikki koulutettuja tulkkeja. Aineistosta on analysoitu tilanteita, joissa turvapaikanhakijalla ja tulkilla on sama äidinkieli. Tutkijat esittelivät puheenvuoroissaan anonymisoituja otteita aineistosta.

Turvapaikkapuhuttelun tavoite

Puhuttelut kestävät yleensä noin kolme tuntia, ja niitä voidaan järjestää tarpeen mukaan useampi. Niiden keskeinen viranomaistavoite on selvittää hakijan hakemuksen perusteet ja kirjata hänen esittämänsä turvapaikkakertomus puhuttelupöytäkirjaan. Tämä pöytäkirja on laadittava puhuttelutilanteessa. Monipolvinen suullinen kertomus siirtyy tässä prosessissa kirjoitettuun yhtenäisen kertomuksen muotoon.  Pöytäkirja myös käydään läpi puhuttelun lopuksi tulkin avustuksella. Turvapaikkapäätös perustuu puhuttelupöytäkirjan tietoihin ja muihin mahdollisiin selvityksiin. Pöytäkirjan laatiminen ohjaa tilanteessa läsnä olevien ammattilaisten toimintaa. Pöytäkirjan laatiminen puhuttelun aikana siis vaikuttaa siihen, miten tilanteessa keskustellaan. Myös tulkit tiedostavat varsin hyvin pöytäkirjaan kirjaamisen merkityksen, ja se näkyy heidän puheenvuoroissaan.

Tulkkauksen nonverbaalit keinot

Tulkkauksen tutkija Simo Määttä esitteli puheenvuorossaan aineisto-otetta, jossa puhuttiin pahoinpitelystä, ja pyysi yleisöä kiinnittämään huomionsa osapuolten keholliseen viestintään eli kaikkeen siihen, mitä ei ilmaista tilanteessa sanallisesti. Pahoinpitelytilanteeseen liittyvästä väkivallasta kertominen tuo turvapaikkapuhuttelussa esiin tärkeää, pöytäkirjaan kirjattavaa tietoa. Aineisto-otteessa puhuttelija kysyy turvapaikanhakijalta, jäikö väkivallasta pysyviä lyömisen merkkejä, minkä tulkki tulkkaa hakijalle sanallisia ja kehollisia keinoja käyttäen. Hakijan vastauksessa kehonkieli tulee vahvasti esiin. Turvapaikanhakija osoittaa, mihin häntä on lyöty. Tulkki osoittaa turvapaikanhakijan aiemmin osoittaman ruumiinosan omalta otsaltaan eli peilaa omaa kehoaan käyttämällä turvapaikanhakijan käyttämiä vuorovaikutuksen keinoja. Tilanteesta käy esiin, miten tärkeässä asemassa kehonkieli on merkityksen välittäjänä vuorovaikutustilanteessa, sekä hakijan että tulkin puheenvuorossa. Kaikkea ei suinkaan ilmaista sanallisesti.

Tulkki tunteiden vastaanottajana ja kertomuksen sanoittajana

Toisessa Määtän esittelemässä tilanteessa oli samoin kysymys väkivallasta. Puhuttelija istuu tietokoneen näytön ääressä ja kirjoittaa pöytäkirjaa, jonka tekeminen vie hänen aikansa ja huomionsa. Turvapaikanhakijan avustaja keskittyy puolestaan omiin muistiinpanoihinsa. Määttä halusi kiinnittää huomion siihen, että ainoat, jotka katsovat toisiinsa, ovat hakija ja tulkki. Tässä tilanteessa turvapaikanhakija alkaa kertomuksensa aikana itkeä, mutta avustaja ja puhuttelija keskittyvät edelleen omiin tekemisiinsä. Tässä kohdin tulkki sanallistaa hakijan itkun. Määttä totesi, että kun viranomainen ja avustaja keskittyvät kertomuksen kirjaamiseen ja muistiinpanojen tekemiseen, tulkki joutuu sanallistamaan hakijan itkun. Muuten sitä ei olisi lainkaan huomattu. Itkusta kertominen on ikään kuin yksi keskustelun vuoro, jossa sanallistetaan hakijan nonverbaali viesti. Syytä sanallistamiselle voidaan perustella sillä, että koska joihinkin pöytäkirjoihin merkitään mainintoja tunnereaktiosta, tulkki on päätellyt, että hänen tehtävänsä on sanallistaa hakijan itkeminen, kun muut osapuolet eivät muuten koko reaktiota huomaa.

Määttä totesi, että tulkin kannalta on raskasta, että hakija tukeutuu vuorovaikutustilanteessa tulkkiin, kun avustaja ja puhuttelija eivät tue hakijaa omalla toiminnallaan. Vaikka tukeminen ei olisi heidänkään roolinsa, niin ei se myöskään ole tulkin rooli. Tulkin myötäelävä käyttäytyminen kuitenkin edesauttaa kertomuksen esittämistä. Tulkkiin tukeutuminen korostuu tilanteissa, joissa hakija ja tulkki tulevat samasta kulttuurista, mutta tästä on kokemusta myös suomalaistaustaisten tulkkien ja turvapaikanhakijoiden välisistä tulkkaustilanteista.

Traumasta kertominen ja turvallisuuden tarve

Traumapsykologi Riitta Ylikomin näkökulma liittyi esitellyissä aineistopätkissä siihen, mitä edellytyksiä traumatisoituneella turvapaikanhakijalla on esittää trauman aiheuttaneista tapahtumista yhtenäinen ja viranomaisen kannalta uskottava kertomus. Traumatisoituminen vaikeuttaa asiasta puhumista ja ylipäänsä ihmisen kykyä asettua yhteistyösuhteeseen viranomaiskontaktissa, ja se pitäisi ottaa puhutteluissa huomioon. Tutkija mietti, voiko vakava traumatisoituminen lopulta jopa estää hänen kohdallaan oikeusturvan toteutumisen. Tällöin olisi niin, että juuri se seikka, minkä vuoksi ihminen tarvitsisi turvapaikan, saattaa vaikeuttaa turvapaikan saamista.

Ihmisen mieli prosessoi koko ajan tietoa, jota välittyy eri aistikanavien kautta. Kun ihminen kärsii traumasta, hänen mielensä kyky ei riitä kaiken sen tiedon käsittelyyn ja integrointiin, jota trauman aiheuttaneeseen arjesta täysin poikkeavaan järkyttävään tilanteeseen liittyy. Siihen saattaa liittyä paljon voimakkaita tunteita, paljon aistimuksia ja tapahtumaketjuja, joita henkilö ei pysty prosessoimaan. Traumamuisto on sisällöltään hyvin erilainen kuin tavalliseen arjen tapahtumaan liittyvä muistijälki. Jos hakija on tunnistettu traumapotilaaksi, hänen kuulemiseensa on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Turvapaikkapuhuttelutilanteessa traumasta puhuminen on hyvin vaikeaa, jos tilanteen vuorovaikutus ei toimi. Koska mieli on luonteeltaan vuorovaikutuksessa syntynyt, yksilön mieli tarvitsee toimiakseen vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Jotta traumatisoitunut henkilö voisi tuottaa jonkinlaisen johdonmukaisen kertomuksen tapahtumista turvapaikkapuhuttelussa, hän tarvitsee muiden ihmisten kannattelua. Kertomus ei ole henkilöllä ehjänä mielessä eikä sitä pysty noin vain kuvaamaan puhuttelijalle. Tutkituissa tilanteissa on traumapsykologisesti ongelmallista, että ainoastaan tulkki on aktiivisessa vuorovaikutuksessa hakijan kanssa. Yleisesti ottaen tiedetään, että traumaa voidaan käsitellä ainoastaan turvalliseksi koetussa tilanteessa. Turvallisessa tilanteessa toiset ihmiset osoittavat aktiivisesti sen, että heidän aikeensa eivät ole pahat. Tällaisia merkkejä ovat esimerkiksi kohti katsominen, hymyileminen, äänenpainojen pehmeys ja muun muassa myös, millaisessa asennossa kukin on. Kuten todettu, edellä esitetyissä tilanteissa nimenomaan tulkki ottaa vastaan kertomuksen.

Tulkin vuorovaikutusrooli

Vuorovaikutuksen tutkija Hanna-Leena Ristimäki lähti liikkeelle kertomalla, että vuosina 2014–2015 kerätyssä aineistossa puhutteluissa käytettiin kolmioasetelmaan perustuvaa istumajärjestystä, jonka tarkoitus oli edistää tulkin katsekontaktin luontevuutta kaikkiin osapuoliin ja edistää keskusteluyhteyden syntymistä puhuttelijan ja turvapaikan hakijan välille. Lähtökohta on näin pyritty luomaan sellaiseksi, joka tukisi ensisijaisten vuorovaikutuksen osapuolten yhteistoimintaa. Vuorovaikutuksen tutkimuksessa on tärkeää ottaa huomioon, ketkä puhuvat keskenään, milloin he puhuvat, keitä tilanteessa katsotaan, milloin tulkataan ja mitä tulkataan. Esitellyissä tilanteista voitiin havaita, että tulkki otti eleillään ja sanallisella palautteellaan kertomusta vastaan aktiivisemmin kuin läsnä oleva viranomainen, ja tämän myötä hakijan voitiin ajatella turvautuvan tulkkiin. Tähän vaikuttaa muun muassa, että puhuttelija katsoo pääasiassa tietokoneen näyttöä.

Ristimäki analysoi otteista, mitä tilanteessa konkreettisesti tapahtuu ja miten toisen vuorovaikutusroolit otetaan huomioon. Vuorovaikutusrooli on laajempi käsite kuin ammatillinen rooli, ja sen avulla voidaan tutkia turvapaikkapuhuttelun vuorovaikutuksellista roolijakoa. Mikrotason analyysissa sen avulla voidaan tarkastella, miten keskustelun osapuolten usein tiedostamattomat oikeudet ja velvollisuudet otetaan puhuttelutilanteessa huomioon. Oikeudet ja velvollisuudet rajaavat ja mahdollistavat sitä, mitä tilanteessa kukin voi tehdä. Turvapaikkapuhuttelu on vahvasti epäsymmetrinen tilanne. Osapuolilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia kuljettaa keskustelua eteenpäin, viedä puhuttelua seuraavaan vaiheeseen tai ottaa puheenvuoroa. Puhuttelijalla on ensisijainen tietämys siitä, mikä on puhuttelun kannalta oleellista tietoa ja mitä tietoa tilanteessa haetaan. Lisäksi tulkki usein ymmärtää tärkeän roolinsa tilanteessa tiedon välittäjänä ja voi tässä suhteessa oikeuttaa tiettyjä toimintojaan tuomalla esiin, miksi esimerkiksi jotain keskustelua on tapahtunut pelkästään hänen ja turvapaikanhakijan välillä.

Tulkin roolin syvempi ymmärtäminen

Politiikan tutkija Eeva Puumala painotti, että monitieteinen näkökulma on tarpeen, jotta turvapaikkapuhuttelujen laatua voi tutkia riittävän syvällisesti. On tärkeää muun muassa tietää, että keskustelutilanteen kommunikaatiosta ei välity kaikki pöytäkirjaan eikä välttämättä kaikkia merkityksiä kirjata ylös. Hakijan kokemusta työstetään tilanteessa yhdessä, ja toisten rooli on aktiivisempi, toisten passiivisempi. On huomattava, että puhuttelijan käytös heijastuu turvapaikanhakijaan. Aineistossa on tilanteita, jossa hakija yrittää turhaan saada kontaktin puhuttelijaan ja saada selvää, miten tämä reagoi kertomukseen. Kun tällaisessa keskustelussa välitetään ja muodostetaan tietoa, joka päätyy pöytäkirjaan, olisi hyvä ymmärtää, että tulkkikaan ei ole pelkkä käännöskone. Tulkit lopulta joutuvat ottamaan kertomuksen vastaan, peilaamaan sitä, tekemään kertomuksen näkyväksi ja välittämään sen. Tulkin toiminta on näissä tilanteissa välttämätön osa sitä, että hakijan kertomus saadaan esille, eikä tämä perustu ainoastaan tulkkaukseen vaan hänen vuorovaikutusrooliinsa. Jos turvapaikkamenettelyn laatua halutaan kehittää, tämän ymmärtäminen on tärkeää.

Yleisö kuunteli esitelmää hiirenhiljaa. Lopuksi kaikki kuultu kirvoitti paljon keskustelua, ja tulkit esittivät kysymyksiä omasta roolista ja sen vastuista. Syvällinen eri osapuolten välinen keskusteleminen tulkin roolista olisi turvapaikkapuhuttelujen moniammatillisen kehittämisen kannalta välttämätöntä. Esitetystä tutkimuspuheenvuorosta voitiin kuulla, että tulkin kontolle kasautuu paljon sellaista, joka oikeastaan kuuluisi viranomaisen tehtäviin tai avustajan velvollisuuksiin. Esitelmästä voitiin myös havaita, miten keskeiseksi tulkin toiminta muodostuu, kun muut osapuolet eivät samalla tavalla ole aktiivisia vuorovaikutuksen osapuolia. Kun puhuttelija hakijaa kuunnellessaan kirjottaa myös pöytäkirjaa, tämä rajoittaa hänen osaltaan silmiin katsomista ja aktiivista viestimistä sanotun ymmärtämisestä. Viestintä ei muodostu tarkoitetulla tavalla puhuttelijan ja hakijan välille. Haastattelussa psykologi Riitta Ylikomi toi lisäksi esiin, miten yleistä on olettaa, että ilmeetön ja reagoimaton käytös olisi puolueettomuutta, kun se päinvastoin on vuorovaikutuksessa erittäin vahva kielteinen viesti. Kun muut eivät reagoi, ja tulkki vastaanottaa esitetyn kertomuksen, on selvää, että tulkin vuorovaikutusrooli kuormittuu ja muodostuu erittäin keskeiseksi.

Juttu on pidempi versio Kääntäjä-Översättaren-lehden numerossa 4/18 julkaistusta artikkelista.​

Teksti: Tuija Kinnunen
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston saksan kääntämisen yliopistonlehtori.