Uudelleen koottava rakennus oli varsinainen järkäle, Fredrik Hertzbergin teos Kieleni ei ole sanoissa – Gunnar Björlingin elämä ja teokset (Kustannusliike Parkko). Alkuteos on ruotsinkielinen.
Suomenruotsalainen modernisti Gunnar Björling (1887–1960) oli aikakautensa merkittävimpiä runoilijoita, mutta silti hän on tähän asti jäänyt laajemmalle suomenkieliselle yleisölle usein tuntemattomammaksi hahmoksi.
Tämän vuoden J. A. Hollo -palkintoraati kuvailee teosta ”intohimoisella antaumuksella valmistetuksi”, ”elämäkertakirjallisuudeksi parhaimmillaan” sekä ”syväsukellukseksi runoilijan elämään ja tuotantoon” ja ”suomenruotsalaisen älymystön historiaan”. Heinon ja Ihanuksen käännöstä raati kiittelee huolelliseksi; se ”osoittaa herkkää kielen sävyjen ymmärrystä. Björlingin omintakeinen ilmaisu soi komeasti kaikissa heidän kääntämissään runoissa ja muissa runoilijan tekstikatkelmissa, joita teoksessa on yltäkylläisesti”.
Heino ja Ihanus hymyilevät tyytyväisinä lukiessaan perusteluja.
“Tuohon pyrittiin, mukavasti arvioitu”, toteaa Juhani Ihanus.
Dadaistista profeetaksi
”Björlingin elämäkerran ja laajojen sitaattien suomentaminen on erityisen vaativa koetinkivi, sillä hän pyrki uudistamaan ruotsin kieltä runoudessaan. Kääntäjäkaksikko on suomentanut kaiken Björlingiltä siteeratun aineiston, myös ne runot, joista on olemassa aiempia käännöksiä”, palkintoraati kiitteli perusteissaan.
“Björlingin huumori on jännää eikä auennut kääntäessäkään heti, varsinkin siinä dada-vaiheessa on ihan hulvaton meno. Björlingin teksti on jopa hyvin röyhkeää ja moraalitonta sen ajan näkökulmasta. Runojen pelkistyminen alkoi vasta 30-luvulla ja jatkui kuolemaan asti”, sanoo Ihanus.
Yksi Björlingin omituisuus oli sanakasaumien käyttö. Hän keksi omatekoisia yhdyssanoja, jotka hankaloittivat kääntäjien työtä, suomen kielen sijapäätteet kun pyrkivät rikkomaan runokielen puhtauden. Kirjeissä, joita teoksessa on runsaasti, näkyy sitten enemmän oma persoona.
“Hänen teksteissään mennään kirjallisuuden ulkopuolelle, johonkin tosi välittömään ruumiilliseen havaitsemiseen. Kuten hän itse sanoi: en kirjoita kirjallisuutta, vaan etsin kasvojani ja sormiani”, summaa Heino.
Björling oli tietoinen muista suomenruotsalaisista kielenuudistajista, modernisteista, joista kirjailija, runoilija ja kuvataiteilija Rabbe Enckell ja kirjailija Elmer Diktonius olivat tärkeitä keskustelukumppaneita.
“Toki hän totesi, eikä ehkä ihan vailla katkeruutta, että jostain syystä Enckell sai Svenska litteratursällskapetilta viidestä kuuteen apurahaa, ennen kuin hän sai ensimmäisensä”, naurahtaa Ihanus.
Björlingillä oli pitkä ajallinen perspektiivi, hän oli käynyt kadettikoulua jo Venäjän vallan aikana ja nähnyt poliittiset mullistukset. Myöhemmällä iällä hän tajusi, että Suomi on rajoittava ympäristö. Jo Ruotsissa hän sai osakseen paremmin ymmärrystä ja ehkä siksi pystyi väistämään aikansa ahtaan nationalismin.
Suomi käpertyy sisäänpäin
“Björling otti ja sai paljon vaikutteita ulkomailta. Enää tämä ei onnistuisi. Nykyisin merkittävä käännöskirjallisuus ja ennen kaikkea runous ovat pulassa, kun niitä julkaisevat vain pienet kustantamot”, Heino ja Ihanus toteavat.
Juhani Ihanus on tästä hyvin huolissaan.
“Käännetty tietokirjallisuus on vähentynyt vähenemistään. Kuvitellaan, että meillä on tietoa riittävästi, ja siksi ei tarvitse suomentaa edes maailman huipputietokirjoja. Myös kirjojen saama huomio on vähentynyt, ei ole tietokirjakritiikkiä ja myyntiluvut jäävät pieniksi. Kustantajien ei kannata julkaista. Suomalainen tietopääoma kutistuu koko ajan, Suomi käpertyy sisäänpäin.”
Björling-kirja on ensimmäinen tietokirja, jonka Kustannusliike Parkko on kustantanut. Kaikki aikaisemmat nimikkeet ovat olleet runokirjoja.
Björlingin kohdalla tietysti painoi paitsi hänen hahmonsa merkittävyys, myös se, että mukana oli paljon runoja.
“Jos me olisimme tarjonneet tätä kirjaa joillekin isommille kustantajille, niin se ei olisi mennyt läpi. Olisi kestänyt vuoden ennen kuin kukaan olisi edes vastannut, jos olisi vastannut”, arvelee Heino.
“Kääntämämme Hertzbergin kirja on hankala luokiteltava, se kun on hybridi. Siinä on tieteellistä painotusta, hurja määrä lähdeviitteitä, mutta se ei kuitenkaan ole pelkästään tiedekirja. Sen tyyli on temppuilemattoman esseistinen ja avautuu hyvin lukijoille, se ei eksytä vaikeiden käsitteiden viidakkoon. Lisäksi kirjassa on valtavasti runositaatteja, jotka tekevät siitä myös runoutta ja/tai kaunokirjallisuutta”, arvioi Ihanus.
Yhdessä ja erikseen tekemistä
Miten sitten sujui pariskunnan työnjako kääntämisessä?
Aika lailla puoliksi, he kertovat, jossain määrin suuntautumisen ja osin valinnan mukaan. Ihanus käänsi kadettivuosia, opiskeluvaihetta sekä kulttuuri-, oppi- ja aatehistoriaa, Heino varhaista lapsuutta, perhehistoriaa, ystävyyksiä ja ihastuksia sekä luovuuden vuosia, runokokoelmien syntyä. Kaikki runot ja kirjeet on vielä katsottu ja luettu erikseen ja yhdessä.
“Meillä on eri tapa ja rytmi tehdä asioita. Minä teen spurttaillen, nopeasti ja samalla jo yksityiskohtia tarkistaen, Hannimarilla on enemmän määrätietoinen, pitkäjännitteinen tapa toimia”, toteaa Ihanus.
Heino puolestaan tunnustaa olevansa kypsyttelijä, hautovansa tekstejään, tekevänsä monta raakakäännöstä, joista sitten alkaa syntyä varsinainen tuotos.
“Käännösprosessi voi parhaimmillaan olla myös sellainen,
että se tuo teokseen jotain olennaista lisää.
Kirjasta löytyi myös muutama kulttuurihistoriallinen viite, jotka kääntämisen aikana todettiin virheellisiksi, ja Heino ja Ihanus sopivat kirjailijan kanssa, että ne saa korjata.
“Käännösprosessi voi parhaimmillaan olla myös sellainen, että se tuo teokseen jotain olennaista lisää, jotain, joka on ollut alun perin kirjoittajankin tähtäimessä, mutta hän ei itse ole saanut sitä hahmotetuksi”, sanoo Heino.
Heino kertoo lukevansa kaikki runokäännökset aina ääneen, koska silloin saa paremman käsityksen rytmistä.
Ihanus on kulttuuripsykologian ja kirjallisuusterapian asiantuntija, ja siitä oli tietysti myös apua kirjan maailman ja päähenkilön ymmärtämisessä.
“Fredrikin kirjassa ei ollut suoria psykologisia tulkintoja, mutta totta kai siinä tulee myös kehitys- ja persoonallisuuspsykologisia ajatuksia esille. Ja tietenkin Björlingin identiteettiin liittyvä homoseksuaalisuus ja ihastumiset, niissä mennään kiintymyspsykologian puolelle.”
Heino on samaa mieltä.
“Hänellähän oli nuori poika rakkauden kohteena, kun hän oli jo profeetan ja oppi-isän asemassa. Björlingin sanoin, viaton sielu, jota elämä ei ollut vielä kolhinut.”
Molemmat ovat yksimielisiä myös siitä, että Björling ei ollut katkera eikä mystinen Kaivopuistossa asunut erakko, vaan tarpeen mukaan seurallinen ja vieraanvarainen, ei mikään suomenruotsalaisten oma Aleksis Kivi.
Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Gunnar Björling ei osannut suomea, vaikka asui ikänsä Suomessa, ja häneltä jäi tästä syystä tietysti suomalaisesta runoudesta paljon tavoittamatta.
“Voidaan ajatella, että se on rajoitus, mutta toisaalta hän pääsi näin etenemään sitä omaa elämänkaartaan ja kehitystään”, toteaa Ihanus.
Björling kyllä piti yhteyttä suomenkielisiin, hän ei elänyt ruotsinkielisessä umpiossa. Esimerkiksi Uuno Kailas oli kilistelykaveri ja kontakti illanistujaisissa. Kailas osasi ruotsia ja suomensi mm. Edith Södergrania.
Heino on kääntänyt paljon italiankielistä runoutta. Sukellus toiseen kieleen tuntui kuitenkin hyvältä.
”Ruotsi tuntui jotenkin helpommalta käännettävältä, sitä opin kyökin kautta, lapset ovat kaksikielisiä ja olen asunut kaksikielisessä Porvoossa pitkään. Italia on niin vanha, kerrostunut kieli, että sitä kääntäessä joutuu tekemään kuin arkeologisia kaivauksia. Kielet rakentuvat eri tavoilla, ja varsinkin runoissa kaikki on aluksi ikään kuin puhtaana silmien edessä omina kappaleinaan. Ja sitten siihen päälle tulee se toinen kieli rönsyineen ja laahuksineen”, Heino kertoo.
“Björlingillä oleellista on se, miten sanat jäävät ilmaan, liike ja lepo vuorottelevat. Ja siinä joutuu tosissaan miettimään, miten säilyttää sanojen kosketus- ja tartuntapinnat oikeina.”
Sekä Heino että Ihanus jakavat ajatuksen, että kääntäminen on kuin rakennuksen siirtämistä, purkamista ja uudelleen kokoamista eri paikkaan.
Heidän käännöksestään paistaa läpi innostus ja paneutuminen.
“Kun Björlingin henkilöhistoriaan tutustuminen avartui tämän kirjan kääntämisen myötä, niin olihan se palkitsevaa.”
Tieto tarvitsee käännöksensä
Suomen kielelle ja sitä kautta kaikkien ymmärrettäväksi on tärkeää saada tietokirjallisuutta.
“Jos me emme halua olla täysin kutistuneita ja rajoittuneita vain Suomeen ja suomalaisuuteen, niin ilman muuta tarvitaan laajempia perspektiivejä”, sanoo Ihanus.
“Me tarvitsemme kriittistä tajua, että osaisimme siivilöidä maailmalta sitä, mikä on meille tärkeää ja mikä meiltä puuttuu. Ilman sitä me jäämme tänne yksin provinsialismin armoille. Suomessa julkaistaan toki paljon hyvää kotimaista korkeatasoista suomen- ja ruotsinkielistä tietokirjallisuutta, mutta se ei riitä”, Ihanus lisää. ”Kun kuvataiteessa on ollut näitä suuria mesenaatteja, vaikka Amos Anderson, niin kirjallisuuden puolellakin pitäisi olla samalla tavalla sellaisia tukijoita, jotka mahdollistaisivat julkaisemisen”, Heino täydentää.
Kääntämisen antoisuus ja palkitsevuus ovat Heinolle ja Ihanukselle tärkeitä.
Runon ja kaiken kääntämisessä onnen hetki on se, kun tulee tunne, että tämän haluaa jakaa, ja lähtee päälle kokeiluvaihe, että toimisiko tämä omalla kielellä.
Hyväntekemisen riemu?
“Vähän sama, kun huomaat jotain hienoa ja sanot toiselle, että näetkö tuon!”
“Kääntäminen on liikettä, edestakaisin virtailua. Se voi olla joskus hajottavaa, rasittavaa, varsinkin jos teksti ei ole inspiroivaa, mutta parhaimmillaan se on kanssakäymistä, josta osa tapahtuu myös tiedostamattomalla alueella.”
“Minut sytyttää haaste luoda tekstien välistä kommunikaatiota ja parhaimmillaan sykkivää dialogia”, sanoo Ihanus.
“Tekstit keskustelevat keskenään kääntäjän kautta.”
