« takaisin Tulosta

Sivun sijainti: Etusivu

Anna Tuluston juhlapuhe vuoden 2024 SKTL:n käännöspalkintojen jakotilaisuudessa

6.6.2024

Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton Mikael Agricola -palkinto myönnettiin vuonna 2024 Aleksi Milonoffille ja J. A. Hollon palkinto Sanna van Leeuwenille. Palkintojenjakotilaisuudessa 5.4. juhlapuheen piti Ylen kulttuuritoimittaja Anna Tulusto.


Keväällä 1988 – 36 vuotta sitten – sain ystävän, jota ihailin. Hän oli käynyt Washingtonissa ja Moskovassa ja paitsi että hänellä oli koulun paras pukeutumistyyli ja musiikkimaku, hänellä oli tietysti myös koulun paras kirjamaku.

Ystäväni mielestä minun kannattaisi lukea John Irvingin Garpin maailma.

Kirja oli vangitseva. Sen lukeminen tuntui jopa vähän kielletyltä, koska kirjassa tapahtui
“jänniä” asioita.

Minut oli altistettu ns. aikuisten kirjallisuudelle vanhempieni taholta jo varhain. Mutta vaikka olin 14-vuotiaaksi kokenut lukija, en ollut kuullut John Irvingistä. Ystäväni avasi minulle uuden maailman.

Luin Garpin maailman suomeksi. Seuraavina vuosina luin suomeksi myös sellaisia kirjoja kuin Sadan vuoden yksinäisyys, Ditte ihmislapsi ja Peltirumpu. Sekä Valkoinen laiva, Rikos ja rangaistus ja Tšehovin valitut novellit. Luin myös jälkimmäiset kolme suomeksi, vaikka Suomalais-venäläisen koulun oppilaana olin opiskellut venäjää kuusivuotiaasta.

Luin myös lisää Irvingiä.

Luin, mutta en piitannut, keitä kirjojen ensilehdille painetut nimet Matti Rossi, Viljo Hokkanen, Arno Peroniemi, Ulla-Liisa Heino, Juhani Konkka ja Kristiina Rikman olivat, vaikka tiesin, että kirjat on joku suomentanut eikä minulla olisi ollut mahdollisuutta lukea niitä espanjaksi, tanskaksi tai saksaksi.

Aikahyppy parikymmentä vuotta eteenpäin vuoteen 2008.

Haastattelimme Reidar Palmgrenin kanssa Kirjamaa-ohjelmaan kääntäjä Kristiina Rikmania. Puhuimme siitä, miten Amerikka on muuttunut Irvingin kirjoissa. Minulla oli huono omatunto teini-iän piittaamattomuudestani, enhän olisi lukenut niin montaa Irvingiä ilman Rikmanin käännöksiä.

Olin tuota hetkeä edeltäneiden parinkymmenen vuoden aikana tullut ylioppilaaksi, valmistunut maisteriksi pääaineena venäjän kieli ja kirjallisuus ja tullut voimakkaan tietoiseksi kääntämisen merkityksestä.

Mutta vasta vuonna 2008 tein toimittajana ensimmäisen kääntäjähaastatteluni. Sittemmin niitä on kertynyt paljon, laskujeni mukaan olen haastatellut ainakin kahtakymmentä kirjallisuuden kääntäjää. Kiitän teitä havaintojen, analyyttisen ajattelun ja työn kuvausten jakamisesta.

Ja onnittelen sinua Mikael Agricola -palkinnosta, Aleksi Milonoff.

Irving-taikasauva on nyt sinun käytössäsi. Oli hykerryttävää ja onnellista olla yli 1200 sivun ja verran Viimeisen tuolihissin irvingiläisessä maailmassa. Kun käännös on hyvä, unohtaa lukevansa käännöstä. On häikäisevää, miten kevyen oloisesti vaikkapa Irvingin huumori on kääntynyt englannista suomeen. Tai ei kääntynyt, vaan miten olet sen kääntänyt. Eikä mistään taikasauvoista kannata puhua, vaan kirkkaasta ajattelusta ja suuresta työstä.

“Mitäs järkäleitä sä kanniskelet”, kysyi eräs, kun pakkasin kassiini tänään palkitut kirjat.

Onnea J. A. Hollon palkinnosta, Sanna van Leeuwen. Flaamilaisen historioitsija David Van Reybrouckin teos Revolusi  Indonesia ja modernin maailman synty on myös suuri kirja.

Se on myös esimerkki kirjasta, joka tuo meidän lukijoiden tietoisuuteen sellaisia asioita ja paikkoja maailmasta, joihin emme ehkä muuten pääsisi käsiksi, tai joista emme edes olisi osanneet olla kiinnostuneita.

Revolusi on sen kuvaamien tapahtumien takia välillä tuskallistakin luettavaa, mutta nimenomaan tapahtumien, ei kerronnan takia. Tähän alunperin hollannin kielellä kerrottuun maailmaan en ainakaan minä olisi päässyt ilman tarkkaa kieltäsi, Sanna van Leeuwen.

Kun Suomi tuntuu käpertyvän sisäänpäin, on elinehto että kirjallisuus näyttää meille maailman.

Miten ahdas paikka Suomi olisi ilman vaikkapa Sampsa Peltosen arabian, Tapani Kärkkäisen puolan tai Riina Vuokon kiinan kielen taitoa. Enkä minä olisi löytänyt lukion d-ranskalla toteemikirjailijaani Annie Ernaux’ta ilman Lotta Toivasta.

Käännöskirjallisuus tuo maailman meidän lukijoiden lähelle ja te kääntäjät teette kirjallisuudesta maailmankirjallisuutta.

Te olette myös tasavertaisuuden mahdollistajia.

Suuri osa maailman ihmisistä – myös iso joukko suomalaisista – ei osaa mitään muuta kuin äidinkieltään niin sujuvasti, että voisivat lukea muulla kielellä. Vaikka englanti hallitsee käännöskirjallisuutta ja muuta elämäämme, edelleen kolmannes suomalaisista ei osaa englantia niin, että ainakaan lukisi sillä kielellä. En minäkään halua lukea, kun tiedän, että Kristiina Drewsin matkassa pääsen syvemmälle Ali Smithin maailmaan.

Tiedän, että teette myös löytöjä. Otan toimittajauraltani esimerkiksi kaksi Kristiinaa.

Kristiina Rikman kertoi bussikohtaamisessamme, miten oli suositellut Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -romaania kustajille. Epäiltiin ja epäiltiin, kunnes tärppäsi. Jokainen Hustvedtinsa lukenut muistaa, että kirjasta puhuttiin sen ilmestyttyä (2007) kaikkialla.

Entä sitten Kristiina Drews ja Ali Smithin vuodenaikakvartetti? Drews oli suomentanut Ali Smithiä aikaisemminkin, mutta kustantaja oli silti pitänyt kirjailijaa meille suomalaisille liian vaikeana. (Kiitos holhoamisesta!) Kristiina kierrätti vuodenaikoja useilla kustantajilla, kunnes tärppäsi. Ja ähäkutti – lainaan kääntäjää – nämäkin kirjat ovat saaneet paljon huomiota ja myös myyneet.

Eivätkä nämä kaksi ole tietenkään kääntäjien ainoita löytöjä.

Maailman rikastuttamisen takia kääntäjän työn mahdollisuudet ja työllä toimeen tuleminen on turvattava. Samoin on turvattava meidän lukijoiden mahdollisuus nauttia tuon työn tuloksista. Toivon sydämestäni, että päättäjät tulevat järkiinsä arvonlisäverohoureiden suhteen. Jos kirjan hinta kallistuu, kirjat alkavat kadota elämästämme – kirjastoista ja kodeista. Silloin myös kirjailijoiden ja kääntäjien tulot vähenevät.

Päättäjät, lopettakaa voivottelu lukutaidon heikentymisestä, jos teette päätöksiä, joilla sitä heikennetään. On sivistysvaltion merkki, että maailmankirjallisuutta on saatavilla.

Tekoäly muuttaa maailmaa ja kirjallisuutta. Olen ehkä liian luottavainen romantikko, mutta en vielä ole huolissani siitä, että kone voittaisi ihmisen. Minulle on jäänyt mieleen ajatus siitä, miten kääntäjä taivuttaa kieltä niin, että kirjan kirjoittanut vieraskielinen kirjailija ajattelee ja “puhuu” meille lukijoille suomea. Siihen ei kone pysty.

Muistikirjassani on myös jonkun teistä ajatus: ”Ihan mahdotonta hommaahan tämä on, tavallaan. Joku kirjoittaa jotain, toinen kirjoittaa sen uudelleen. Ja silti lukijat eri maissa puhuvat teoksista kuin kyseessä olisi yksi ja sama kirja.”

Minä olen tuo lukija.

Kääntäjät, te olette kirjojen parhaita asiantuntijoita, joskus – useinkin – kirjailijoitakin parempia. Te luette kirjat tarkemmin kuin kukaan. Olen oppinut, ettei kääntäjä käännä sanoja, vaan ajatuksia. Kääntäminen on luomista, kirjailijan tekstin tulkitsemista uudelleen. Hyvä käännös kuljettaa lukijan uusiin ajatuksiin ja vieraisiin kulttuureihin, mutta soljuu niin, että lukija unohtaa lukevansa käännöstä.

Äidinkieli on ajattelun ja tunteiden tärkein kieli ja siksi kääntäjien työ kulkee lukijan matkassa koko elämän.

En olisi rakastunut Ronja ryövärintyttäreen ilman Tuula Taanilan työtä tai päässyt vierailulle Isabel Allenden Henkien taloon ilman Jyrki Lappi-Seppälää. Minulle Bernardine Evariston Tyttö nainen toinen -säeromaanin rytmin toi sydämeni lähelle Kaijamari Sivill. Leena Taavitsainen-Petäjän takia voin lukea Beatrice Salvionin En pelkää mitään -romaanin.

“Sä oot kääntäjien palvoja”, sanoi työkaverini. Myönnetään. Siksi olen nyt täällä. Jatkan ilolla työtä kääntäjien palvomisen ja työnne hedelmistä kertomisen parissa.

Puhe: Anna Tulusto
Puheen pitäjä on Ylen kirjallisuustoimittaja.


18.7.2024 klo 05:31:59