« takaisin Tulosta

Sivun sijainti: Etusivu

Kirsi Kinnusen kiitospuhe valtion ulkomaisen kääntäjäpalkinnon luovutustilaisuudessa

2.6.2021

Kirsi Kinnunen. © Aude Debeaurain

Valtion ulkomaisen kääntäjäpalkinnon sai tänä vuonna Kirsi Kinnunen, joka tunnetaan muun muassa sarjakuvien ranskannoksistaan. Palkinnon luovutti tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko tiistaina 25. toukokuuta. Ranskassa jo parikymmentä vuotta asunut Kirsi Kinnunen on tehnyt uraauurtavaa työtä suomalaisen nykysarjakuvan kansainvälistymisen eteen sarjakuvan mahtimaana pidetyssä Ranskassa. Kääntäjä+ sai luvan julkaista kiitospuheen, jonka Kirsi piti palkinnonluovutustilaisuudessa.


 

Virtuaaliset tervehdykset kaikille täältä Pohjois-Bretagnesta ”Maailmanlaidalta” ja suurenmoiset kiitokset kaikille, jotka ovat vaikuttaneet siihen, että tämä palkinto nyt myönnettiin paitsi minulle, myös suomalaiselle sarjakuvalle.

Minä ehdin jo miettiä uutisia lukiessani, että noinkohan koko tilaisuutta päästään järjestämäänkään, kun tänään Suomessa vallitsee eräänlainen kulttuuriministerityhjiö, sillä Annika Saarikolla on jo toinen jalka uudessa ministeriössä. Toivotan sinulle, Annika, mitä parhainta menestystä uusissa, toisella tavalla vastuullisissa tehtävissäsi. 

Minulla on henkilökohtaisesti sekä kääntäjänä todella monta identiteettiä ja juuri nyt minulla on koukkuun puristetun madon identiteetti, kun tuntuu niin hurjalta tämä yhtäkkinen huomio kaikkien niiden vuosien jälkeen, joina töitä on tullut tehtyä itsestään selvästi ja hirveän paljon ja osittain vapaaehtoisesti ja erityisesti totaalisena prekaarina.

Prekaari-sanan mainittuani haluan heti kertoa asiasta, jota tuskin tiesitte: kymmenisen vuotta sitten tehtiin EU:n laajuinen selvitys kirjallisuuden kääntäjien taloudellisesta asemasta. Siinä kävi ilmi, että suomalaiset kääntäjät kuuluvat Euroopan köyhimpiin. Heidän tulonsa jäävät köyhyysrajan alapuolelle. Selvityksestä on kymmenisen vuotta, enkä kyllä voi uskoa, että tilanne olisi sen jälkeen mitenkään parantunut. Ranskassa kirjallisuuden kääntäjät saavat sentään edes jollakin tavalla siedettävät tekijänoikeusennakot sekä sen lisäksi rojaltit, jotka ovat 1–2 prosenttia myynnistä.

Ranskassa, toisin kuin Suomessa, kääntäjien ei myöskään tarvitse jatkuvasti perustella sitä, miksi heidän nimensä tulee mainita aina kun heidän kääntämästään kirjasta puhutaan julkisuudessa. On maita, joissa tämä on itsestäänselvyys ja senhän pitäisi kuulua jo yhdessä elämisen hyviin käytäntöihin!

Tähän päättyykin sitten se osuus, jossa ulkosuomalainen kertoo, miten huonosti asiat ovat entisessä kotimaassa ja miten paljon paremmin uudessa kotimaassa. Sitä ei yleensä kuunnella eikä katsota hyvällä. Eikä sellainen selittäminen sitä paitsi koskaan edes pidä paikkaansa.

Sen verran kuitenkin vielä sanon, että on todella sääli, kun Suomessa esimerkiksi ministeriöt – tai mitkä muut tahot tahansa – teettävät kansainvälisiä selvityksiä eri teemoista, vedetäänpä tässä nyt ihan ”sattumanvaraisesti hatusta” sellainen aihe kuin luovien alojen itsensä työllistäjien sosiaaliturva tai heidän taloudellinen asemansa, ja kun näitä selvityksiä tehdään, niissä lähes poikkeuksetta pysähdytään Saksan etelärajalle. On todella harvinaista, että siellä etelärajalla kuikuillaan ja huhuillaan kauemmaksi, että ”hei, mitenkäs teillä tämä asia on hoidettu?”. Ja muutenkin tulee usein sellainen mielikuva, että Suomessa maailma nähdään niin, että ensin on Suomi siinä keskellä ja sen ympärillä avautuu kaiken antava ja tarjoava Yhdysvallat. Etelä-Euroopan maille jää se rooli, että niistä uutisoidaan ja niitä kommentoidaan Asterix-tyyliin ”tok tok, hulluja nuo roomalaiset”.

Kuitenkin esimerkiksi Ranskasta löytyisi todella paljon mielenkiintoista raportoitavaa niin hallinnollisesti kuin taiteellisesti kuin yhteiskunnallisesti kuin monelta muultakin kantilta. Yksi esimerkki on se, että Ranskassa luovan työn tekijöiden ansioiden ALV-raja on 40 000 euroa kun se Suomessa oli pitkään joku 8000 ja taitaa nykyisin olla 15 000 euroa, ellen ole väärin lukenut vero.fi-sivuja. Korkea raja helpottaa huomattavasti luovien alojen itsensä työllistäjien elämää.

Toinen esimerkki, mistä haluaisin Suomessa kerrottavan, tulee taiteilijapuolelta. Tänä keväänä ranskalaiset taiteilijat, joita pandemia on kurittanut ankarasti – sillä ei voi sanoa, että Ranskassakaan taide- ja kulttuurialoja olisi koronakriisin aikana mitenkään erityisesti lellitty – he kyllästyivät totaalisesti ja ryhtyivät aktiivisiksi. Ranskassa uskotaan joukkovoimaan ja yhteiseen toimintaan paljon enemmän kuin Suomessa, eikä asioita jätetä vain sanojen ja verkostoitumisen ja vastapuolen määrittelemien argumenttien käyttämisen varaan. Taiteilijat menivät ja valtasivat satakunta teatteria pitkin Ranskaa eri kaupungeissa. Valtaus alkoi kaksi kuukautta sitten ja kestää edelleen! Sinä aikana kaikissa näissä paikoissa on järjestetty mitä erilaisimpia yleisölle avoimia ilmaistapahtumia teattereiden rappusilla ja rakennusten edessä. Ne eivät ole olleet vain taide-esityksiä vaan kansalaisille on tarjottu sosiaalineuvontaa, psykologista tukea, lastentapahtumia, teemakeskusteluja ja yhtenä hienoimmista ”sana on vapaa” -agora-tapahtumia, joissa kuka tahansa kansalainen saa ottaa mikrofonin käteensä ja kertoa julkisesti mistä tahansa hänen sydäntään painavasta tai sitä keventävästä asiasta, jonka hän haluaa jakaa muiden kanssa. Kaikki tapahtuu suoran demokratian ja horisontaalisen päätöksenteon kautta.

Paljon muustakin voisin kertoa (esimerkiksi Ranskan poikkeuksellisen hienosta, luovien alojen hankkeiden toteuttamista tukevasta työttömyyskorvausjärjestelmästä, joka on perustettu luovien alojen määräaikaisina toimivien työntekijöiden toimeentulon takaamiseksi), mutta käytän tilaisuutta hyväkseni ja muistutan ministeriölle, että minulta voi tilata erilaisia Ranskaa koskevia selvityksiä – esimerkiksi vaikkapa vuoden päästä, kun nämä 15 000 euron palkintorahat ovat lopussa – sillä tämä summahan suunnilleen vastaa varsin hyviä kirjallisuuden kääntäjän vuosiansioita…

Siis se Ranska. Onneksi on Ranska. Ja onneksi on Suomi! Sillä parasta mitä tiedän, on kuulua näihin molempiin kulttuureihin. Ajattelen oman työni niin, että toimin lautturina näiden kahden kulttuurin välillä ja kuljetan suunnattoman arvokkaita rikkauksia rannalta toiselle. Ranska on ollut minun koko työurani – ja koko elämäni – ensimmäinen yhteinen nimittäjä. Rakkaustarinani Ranskan kanssa on kestänyt ihan konkreettisestikin suunnilleen 45 vuotta. Niistä viimeiset parikymmentä vuotta olen asunut Ranskassa. Siinä kävi niin, että jätin kaiken Suomessa ja lähdin Ranskaan, kun Kemin sarjakuvapäivillä – jossa toimin 80-luvun lopusta lähtien ranskalaisten sarjakuvantekijöiden, suurten nimien, tulkkina – rakastuin tulkattavaani ja sen sijaan että olisin vienyt työt kotiin, työt veivätkin minut kotiinsa Pariisiin ja sieltä Bretagneen. Vältyin oivallisesti neljänkympin kriisiltä, kun vaihdoin elämän kuviot kertalaakista.

Kun suomalaiset sarjakuvataiteilijat saivat kuulla minun muuttaneen Ranskaan – olin tutustunut heihin Kemin festivaalivuosien aikana – niin he alkoivat viestittää minulle, että ”tekisit sinäkin vihdoin jotakin hyödyllistä ja myisit meidän töitämme sinne Ranskaan ja ranskantaisit niitä”. Mihin minä, että ”eipä kai sitä kukaan muukaan hullu rupea tekemään”, joten lupasin heille tehdä parhaani.

Siitä on nyt se parikymmentä vuotta. Minä olen sellainen boomer, että muistan ajan, jolloin Suomessa vielä puhuttiin kulttuurivaihdosta eikä käytetty sellaisia kirosanoja kuin content creation ja kasvuyritykset ja startup ja kilpailukyky ja tuottavuus ja markkina ja business plan ja muuta vastaavaa, eikä taidetta pakotettu menemään eteenpäin niiden ehdoilla. Kun muutin Ranskaan, ei ollut vielä kirjallisuusagentuurejakaan. Kustantajilla oli omat vientiosastonsa, eikä niissä useinkaan ollut kovin suurta asiantuntemusta – eikä aina kiinnostustakaan – suomalaisen sarjakuvan vientiin. Suomalaisten sarjakuvien Ranskassa ranskaksi julkaistujen nimikkeiden määrä oli yksi, tai ehkä kaksi tai kolme. Siis vuosi 2000 oli suomalaisen sarjakuvan Ranskaan viennin näkökulmasta yhtä kuin ”vuosi nolla”.

Olen sitä mieltä, että jos haluaa kehittää omaa toimintaansa, omaa tapahtumaansa, omaa alaansa, niin pitää mennä muualle katsomaan miten muut ovat saman asian tehneet ja tulla takaisin ja tehdä asiat vähintään yhtä hyvin – tai mieluummin paremmin. Sillä tavalla elämisestä ja kaikesta tekemisestä tulee kiehtovaa, haastavaa ja antoisaa.

Parikymmentä vuotta sitten sarjakuvaviennissä tämän periaatteen noudattaminen oli kuitenkin vaikeaa, kun ei ollut malleja vaan kaikki piti keksiä itse. Se keksiminen olikin sitten varsinaista yrityksen ja erehdyksen kivistä polkua pitkin kompuroimista. Ensimmäisen suomalaisen sarjakuvan käännösoikeuksien myyntiin meni seitsemän vuotta ja sen yhden kirjan kanssa tein takuulla kaikki virheet mitä aloitteleva agentintumpelo voi ikinä keksiä. Kirja oli muuten Naisen kanssa, jonka on piirtänyt Suomeen asettunut ranskalainen Stéphane Rosse ja käsikirjoittajina ovat toimineet Teppo Sillantaus ja Mikael Gylling.

Välihuomautuksena haluan tässä muistuttaa, miten ruhtinaallista on saada kompuroida! Kaikkien uransa alussa olevien täytyy saada kompuroida! Minua apurahat ahdistavat juuri siksi, kun en osaa lukea niistä sisäänkirjoitettuna oikeutta kompurointiin ja siitä syntyvät sitten suorituspaineet. Sitä paitsi Muumeiltakin löytyy se tärkeä opetus ja viisaus, että virheet ovat hauskoja! Virheet ovat hauskoja siksi, että niistä voi oppia. Virheet eivät suinkaan ole hävettävä ja nolo asia, päinvastoin.

Kun hypätään ”vuodesta nolla” nykypäivään, niin suomalaisen sarjakuvan Ranskan vientiluvut ovat aivan mahtavia: 33 eri sarjakuvakustantajaa on julkaissut 120–130 eri nimikettä noin 60:ltä eri tekijältä. Itse olen ranskantanut niistä 70, mikä tuntuu niin isolta määrältä, että en tahdo usko siihen millään, vaikka olen laskenut nimikkeet ties kuinka monta kertaa ennen kuin olen uskaltanut sanoa moisen luvun ääneen.  

En todellakaan ole tehnyt tätä kaikkea yksin! Työni on osa loogista jatkumoa, johon kuuluu Kemin sarjakuvapäivien keskeinen rooli suomalaisen sarjakuvan kehittäjänä ja nyttemmin lukuisat muut alan tuoreet festivaalit; siihen kuuluvat muun muassa sellaiset tekijät kuin Tommi Musturi ja Ville Ranta, jotka jo hyvin nuorina taiteilijoina lähtivät esittelemään aktiivisesti suomalaisten tekijöiden töitä kansainvälisille areenoille; siihen kuuluvat pienkustantamot, jotka itsepintaisesti ovat julkaisseet uusia suomalaisia tekijöitä, joille ei ole löytynyt sijaa suurten kustantamoiden katalogeista…

Enkä minä ole pannut pyssyä ranskalaiskustantajien ohimolle, ihan itse he ovat julkaisupäätöksensä tehneet. Ranska on niin iso sarjakuvamaa, ja kilpailua on niin paljon, ettei siellä todellakaan ole mitään tarvetta jaella armopullia jonkun piskuisen Suomen taiteilijoille. Siellä julkaistaan töitä, jotka ovat tarpeeksi hyviä ylittääkseen valintariman.

En katso kulttuurin lautturina tai kirjallisuuden kääntäjänä olevani etuoikeutettu, kun saan tehdä töitä taiteen palveluksessa, sillä taide kuuluu kaikille! Kaikilla on mahdollisuus ja kyky nauttia taiteesta ja jopa tuottaakin sitä omalla tasollaan, sillä minusta taide on laajasti ja yleisesti esteettinen elämys, se ei siis ole mikään eliitin etuoikeus. Taide on perusarvo, se on yhtä tärkeää kuin ilma ja vesi.

Suomi on pieni maa ja sen kulttuuri rikastuu kulttuurivaihdosta, mutta nykyajan mallisessa kansainvälisessä kilpailussa se ei selviä ilman julkista tukea.  Olen sitä mieltä, että valtiovallan pitää päättää kertakaikkisesti, että suomalainen taide ja kulttuuri tarvitsevat itseisarvoisesti runsasta julkista tukea ruohonjuuritasolta lähtien (mistä löytyisi opinto-ohjaajia, jotka opastaisivat koululaisia taideaineiden pariin fysiikan ja matematiikan sijaan?!). Taidetta ja kulttuuria ei siis pidä valjastaa kasvun ja tuottavuuden työkaluiksi, koska silloin taide menetetään ja sitä myöten koko oma itsenäinen kulttuuri.

Luovutan teille tässä oman tukiteoriani. Se on peräisin ajalta, jolloin olin Tampereen elokuvajuhlilla töissä ja kiersin pitkin maailmaa katsomassa satoja ellen tuhansia lyhytelokuvia meidän kansainvälistä kilpailusarjaamme varten. Vuodesta toiseen toistui aina ”kymmenen sadasta” -suhdeluku. Se tarkoitti, että sadasta elokuvasta kymmenen oli sellaisia, että niitä kannatti tarjota jatkoon. Mutta! Kukaan ei voi koskaan tietää etukäteen – ainakaan taiteen piirissä – että mitkä ovat ne kymmenen. Meillä on ensin oltava ne sata. Ja niitä sataa ei voi olla olemassa ilman julkista tukea. Näin se on, uskokaa vain minua.

Täytyy olla todella utopisti, että tulee valtiovallan eteen vaatimaan, että taidetta ja kulttuuria on tuettava siinä, missä ne ovat kaikkein ”vaarallisimpia” eli niiden ennalta-arvaamattomuudessa, rajattomuudessa ja vapaudessa. Tuettava kaiken lisäksi vastikkeettomasti! Mutta minä olen sellainen utopisti ja sellaisena pysyn. Siltä pohjalta ne suomalaiset sarjakuvatkin ovat Ranskaan vaeltaneet.

Haluan lopuksi vielä esittää liudan kiitoksia.

Aivan ensimmäiseksi kiitän ja ylistän suomalaisia sarjakuvataiteilijoita. Tämän vuoden valtion ulkomainen kääntäjäpalkinto on ehdottomasti koko sarjakuva-alan yhteinen palkinto. Toivon hartaasti, että sarjakuvantekijät saisivat edes hiukan enemmän tukea, jottei heidän tarvitsisi käyttää suurinta energiaansa elatuksen hankkimiseen. Siinä taiteen tekeminen – ja taiteilijana kehittyminen! – jäävät väkisinkin jalkoihin.

Seuraavaksi haluan kiittää sitä tahoa, jota ilman olisin lautturina ranskan suuntaan pelkkä surkea ajopuu, eli ranskalaisia kielenhuoltajiani, joilla aina tarkistutan käännökseni ennen kuin lähetän ne kustantajille. Heihin ovat matkan varrella kuuluneet ainakin Stéphanie Dubois, Nady Aellen, Pascal Roux, rakas miesystäväni ja taiteen moniosaaja ja sarjakuvantekijä Jano, Frédéric Felder, Lucie Labreuille, Emmanuelle Lavoix, Claire Saint-Germain, Hind Bendaace ja Anne Cavarroc.

Haluan kiittää myös Iris Schwanckia, jonka iloisen sydämellinen lämpö on seurannut minua vuosikaudet, ensin opettajanani Jyväskylän yliopiston romaanisten kielten laitoksessa, sitten Suomen Ranskan instituutin johtajana ja lopuksi Filin johtajana. Hän on aina kannustanut sarjakuvaa ja reagoinut sen tarpeisiin nopeasti ja joustavasti. Iriksen ansiosta Angoulêmen sarjakuvafestivaalille eli Ranskassa järjestettävään, sarjakuvan kansainvälisesti merkittävimpään tapahtumaan saatiin vuonna 2011 kunnollinen ja näyttävä Suomen ”messuosasto”, mitä onnea kesti monta vuotta.

Iris Schwanckista loogisesti seuraavana kiitettävänä on Fili, suomalaisen kirjallisuuden vientikeskus ja siellä nykyinen johtaja Tiia Strandén ja hänen ihana tiiminsä. Filin kanssa on kansainvälisestä näkökulmasta uskomattoman hienoa ja joustavaa toimia. En voi kyllin sitä ylistää.

Kiitän myös sarjakuvataiteilija Tiina Pystystä, joka on täysin pyyteettömästi tukenut ja kannustanut minua vuosikaudet. Se, että mainitsen nimeltä juuri hänet, on intuitiivinen, minulle itsellenikin salaisuudeksi jäävä ratkaisu. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka rakastan Tiinan töitä ja pidän niitä kansainvälisesti erinomaisina, en ole vielä löytänyt hänelle kustantajaa Ranskasta ja tunnen siitä syyllisyyttä ja yritän nyt lunastaa syntini kehumalla häntä tässä. Minulla on kuitenkin sisäinen varmuus, että Tiinan töillä olisi merkitystä nimenomaan ranskalaisessa kulttuurissa, jossa vanheneminen, ja varsinkin naisten vanheneminen, on vielä tabu. Tiina puhuu tästä aiheesta niin lämpimästi, itsestäänselvästi ja humoristisen itseironisesti, että haluan ranskalaistenkin tutustuvan hänen maailmaansa.

Ja lopuksi haluan kiittää kotiperhettäni, jota rakastan ja ihailen suuresti ja jolle olen niin paljosta velkaa.

Saila-siskoni on kielen käyttäjänä ja ajattelijana valtavan lahjakas ja hänen kanssaan keskustellessaan ei koskaan pääse vähällä.  Hän haastaa ajattelemaan ja se taas auttaa omaa itseä kehittymään henkisesti. Paula-sisareni on se, joka on pakottanut minut hakemaan apurahoja. Minä olen vaikeroinut, että ”enkä hae, ei minua kukaan tunne, antakaa minun vain rauhassa tuntea riittämättömyyttä ja syyllisyyttä siitä, että kaikki on tekemättä, ei siihen enää mitään apurahoja tarvita” – mihin Paula on vastannut että ”tyhhhhmä, nyt haet tai panen sinut Facebook-penaltille”. Ja onhan niitä apurahoja joskus sitten tullutkin. Ja kenenkään kanssa en voi nauraa niin järjettömästi kuin kummankin sisareni.

Molemmat vanhempani ovat jo kuolleet. Äitini oli se henkilö, joka iskosti meihin ajatuksen siitä, että taide kuuluu kaikille. Hän sanoi aina, että ”kaikesta voi tehdä taidetta” ja noudatti tätä periaatetta perheemme arkielämässä itsepintaisesti ja meidät monesti yllättäen. Isäni puolestaan antoi meille sen johtoajatuksen, että tärkeintä on tehdä parhaansa ja olla tietoinen siitä. Hän muistutti myös, että aina on mahdollista edistyä, ja että se mahdollisuus on avoin kaikille. Näistä periaatteista hän piti kiinni myös työssään rakastettuna alakoulun opettajana.

Lopuksi kiitän kaikkia rakkaita ystäviäni, kollegoitani ja yhteistyökumppaneitani siitä, että myös teidän ansiostanne minun elämäni ja työni perusta ja tarkoitus on ME eikä minä. Sitä samaa perustaa ja tarkoitusta toivon sydämestäni teille kaikille.

 

Kirsi Kinnunen

 


19.9.2021 klo 22:12:54