« takaisin Tulosta

Sivun sijainti: Etusivu

Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Ilmi Villacísin juhlapuhe SKTL:n käännöspalkintojen luovutustilaisuudessa

17.4.2019

Ilmi Villacís (keskellä) kuvattuna Hollo-palkitun Kari Kosken ja Agricola-palkitun Arja Pikkupeuran kanssa. Kuva: Maarit Laitinen

Hyvä juhlayleisö

On ilo puhua tänään tässä tilaisuudessa. Onnittelen sydämestäni Arja Pikkupeuraa ja Kari Koskea heidän saamistaan arvokkaista palkinnoista.

Olen viime aikoina pohtinut kääntämiseen liittyviä kysymyksiä monesta eri näkökulmasta. Yleisesti, työni kannalta ja hiukan myös henkilökohtaisista lähtökohdista.

Olin hiljattain Saksassa Leipzigin kirjamessuilla ja huomasin monen käännöskirjan kannessa saksantajan nimen. Tulin ajatelleeksi, että Suomessa en ole tällaista huomannut, ja jäin miettimään, mistä se kertoo. Kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden kääntäjän työ kun vaatii paljon uutta ajattelua ja luovuutta. Käännöstyön arvo on aina huomattavasti isompi kuin käännettyjen sanojen yhteenlaskettu summa. Sekä suomentajan nimen että roolin pitäisi mielestäni olla paremmin esillä kirjoissa ja kirja-arvosteluissa.

Lukukeskuksen julkaisemat kirjallisuuskritiikin verkkolehdet, Kiiltomato.net ja Lysmasken.net, ovat hyvin tarkkoja käännöksiä arvioidessaan. Kriitikoille on annettu erikseen ohjeet siitä, mitä käännöskirjallisuuden arvioinnissa tulee ottaa huomioon, ja, jos mahdollista, valitaan arvostelija, joka osaa myös teoksen alkukieltä. Käännöskirjallisuutta pyritään käsittelemään verkkolehdissämme mahdollisimman monipuolisesti, sillä käännöskirjallisuus on meille tärkeää ja puolustamme sitä vahvasti. Ajatus kirjallisuudesta ilman käännöskirjallisuutta olisi järjetön, ja kaksikielisessä maassa kääntäminen on sisään rakennettuna kaikkeen.

Suomentaja Kersti Juva on Kiiltomadon pääkirjoituksessaan (2017) sanonut: “Käsi sydämelle: mitä olisi käsityksemme maailmasta ilman käännöskirjoja? Ja millaista olisi alun perin suomeksi kirjoitettu kirjallisuus, jos se ei voisi kaiken aikaa ammentaa käännöskirjallisuudesta? Nurkkakuntaista ininää, sanon minä.”

Palkintojen kanssahan on niin, että kaikki, jotka niitä ansaitsevat, eivät voi niitä saada. Silti koen, että Agricola ja Hollo -palkinnot ovat kiitoksia sekä palkinnonsaajien hienosta työstä että arvostuksen osoitus kaikkien suomentajien työlle. Tänään on päivä, jolloin juhlimme teitä kaikkia, arvon suomentajat.

Parin viikon kuluttua vietetään Lukukeskuksen koordinoimaa perinteistä Lukuviikkoa, jonka teemana on tällä kertaa ”koko Eurooppa lukee”. Lukukeskus tekee yhteistyötä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton kanssa ja suunnitelmissa on antaa näkyvyyttä käännöskirjallisuudelle ja kääntäjille.

Haluamme kertoa kouluille, miten pitää käännöskirjallisuutta  esillä opetuksessa, ja kutsua koululaisia kuuntelemaan kääntäjiä; ovathan monet nuoret löytäneet lemmikkinsä ja  lukuintonsa juuri käännöskirjallisuuden äärellä. Haluamme kiinnittää huomiota siihen, että varsinkin pojat saadaan lukemaan tietokirjojen avulla, ja tietokirjoja on helpompi lähestyä omalla äidinkielellä. Kun ei tarvitse keskittyä kieleen, saa ajatuksen paremmin talteen.

Kuten sanottu, etenkin nuoret lukevat yhä vähemmän ja osittain juuri siksi on kriittinen lukutaito heikentymässä. Kääntäjän tärkeä tehtävä on tuoda lukijalle mahdollisimman tarkkaa tietoa, jotta väärinymmärryksiltä vältytään.

Olen miettinyt kääntämistä myös henkilökohtaisemmasta näkökulmasta. Olen saanut kunnian toimia tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintolautakunnan puheenjohtajana. Joku saattaisi kysyä, voiko sellainen, jonka äidinkieli ei ole suomi eikä ruotsi, ymmärtää täysin suomeksi tai ruotsiksi kirjoitettua kirjallisuutta? Enkä tarkoita sanojen ja merkitysten ymmärtämistä vaan syvempää, tunnetason ymmärtämistä.

Eräs ansioitunut suomentaja sanoi äskettäin jotakin, mitä jäin ajattelemaan. Hän sanoi, että suomentaja kirjoittaa käytännössä uuden kirjan lukijan tunnekielellä. Sen lisäksi, että on osattava suomennettavan kielen lisäksi loistavasti suomea, on kyettävä tulkitsemaan teksti sillä tavalla, että se sijoittuu lukijan kielen- ja mielenmaisemaan.

Pystynkö minä, joka olen oppinut suomen kielen vasta 14-vuotiaana ja ruotsin hiukan myöhemmin, täysin käsittämään sitä kielen ja mielen maisemaa, jonka saan kokea tulevien kuukausien aikana? Luen runsaan puolen vuoden aikana yli sata kaunokirjallista teosta, joista suurin osa on kirjoitettu kirjailijan tunnekielellä, vaikka joukossa on myös joitakin käännettyjä teoksia. Päädyin miettimään, onko suomi minun tunnekieleni.

Äidinkieleni on viro, suomen sukukieli, ja olen sitä mieltä, että suomen ja viron mielenmaisemissa on paljon samaa, samoin kielenmaisemissa. Silti kyse on eri kielistä. En kuitenkaan koskaan käännä tekstiä mielessäni – en useimmiten edes huomaa, millä kielellä luen. Kääntäminen on sisäänrakennettu kaikkeen kaksikielisessä maassa, samoin kuin se on sisäänrakennettu kaksi- tai monikieliseen ihmiseen.

Olen sitä mieltä, että ihmisen kielen ja mielen identiteetit kulkevat käsi kädessä. Runeberg on kuulemani mukaan sanonut identiteetistä, että ihmisellä voi olla niitä monta riippuen siitä, mihin hänen mielenmaisemansa korreloi. Minun identiteettini rakentuu vahvasti sekä suomalaisista että virolaisista aineksista. Mielenmaisemani korreloi yhtä lailla Suomeen kuin Viroon.

En ole nyky-Suomessa ainoa, joka pystyy tuntemaan syvästi monella kielellä ja lukemaan suomea kuin äidinkieltään. Silloin ei välttämättä enää erota, millä kielellä oman mielenmaisemansa sanoittaa. Tunnekieli syntyy sanojen lisäksi kokemuksista; todellisista ja kuvitteellisista kytköksistä ihmisten ja maailmojen välillä.

On kirjailijoita, jotka kirjoittavat suvereenisti monella tunnekielellä, ja kääntäjiä, jotka pystyvät taikomaan tekstin eri tunnekielille. Tärkeintä on ymmärrys: halu ymmärtää ja ymmärrettäväksi tekemisen kyky.

Toivon menestystä ja voimia Arja Pikkupeuralle, Kari Koskelle ja kaikille muille suomentajille, jotka annatte meille lukijoille ymmärtämisen lahjan.

 

 

 

21.9.2019 klo 11:48:34